Luokkaretki laitakaupungille

Miten tuottaa kestäviä sosiaali- ja terveyspalveluja yhteiskunnan kaikkein heikoimmille? Miksi Suomessa syrjäydytään, vaikka tukea ja palveluja on runsaasti? Millaisesta avusta on hyötyä? Mikä on yksilön oma vastuu?

Sitran Kestävän talouden johtamiskurssilaisilla oli monta pähkinää purtavana Helsingin Diakonissalaitoksen järjestämällä Luokkaretkellä laitakaupungille. Kurssilaiset pääsivät yhden aamupäivän aikana tutustumaan Helsingin huono-osaisimpien arkeen. Retkellä tutustuttiin neljään kohteeseen, jonne ei sattumalta itse eksyisi tai edes pääsisi.

Luokkaretken oppaina toimivat Diakonissalaitoksen henkilöstöjohtaja Mari Rautiainen sekä viestintäjohtaja Mika Mäkinen. Mäkinen ja Rautiainen jakavat retken aluksi oppaat, joista pystyy seuraamaan matkan kulkua ja saa ennakkotietoa vierailukohteista. Seuraavaksi kerrotaan pelisäännöt: ”Kuunteleminen sallittu, oman tarinan saa kertoa ja ennakkoluulot on syytä laittaa roskiin.”

Luokkaretkeläiset pohtivat, miten kohteiden asiakkaat suhtautuvat paikalle pelmahtaviin vieraisiin. Syntyykö kiusallista ”me ja ne” – asetelmaa? Rautiainen ja Mäkinen vakuuttavat, että kohteiden asiakkaat kertovat mielellään tarinansa. Heille on tärkeää, tulla kuulluiksi ja nähdyiksi.

Munkkisaari tarjoaa yhteisön korvaushoidon asiakkaille

Luokkaretken ensimmäinen vierailukohde on Munkkisaaressa, Helsingin vauraimpiin kuuluvassa kaupunginosassa, sijaitseva palvelukeskus. Saman katon alla on korvaushoitoa, avokuntoutusta, huumekatkoa sekä palvelukeskus hiv-positiivisille.

Kävijät ovat pitkän linjan narkomaaneja. Vajaa 200 korvaushoidossa olevaa opioidien käyttäjää saavat palvelukeskuksesta päivittäisen annoksensa. Kun aineita ei hankita kadulta, haitat vähenevät – omaisuusrikoksia, vakavia infektioita ja yliannostuksia on vähemmän. Mika Mäkinen antaa esimerkin: Yksi asiakkaista kertoi, että ennen korvaushoitoon pääsyä hänen piti varastaa viisi läppäriä päivässä rahoittaakseen päivän annoksen huumeita. Kahvipöydässä juttelemaan tullut rouva puolestaan kertoo, ettei luultavasti olisi enää hengissä ilman korvaushoitoa. Nyt elämässä menee paremmin kuin moneen vuoteen.

Toisin kuin monessa hoitopaikassa, Munkkisaaressa käyvien ei tarvitse haluta lopettaa huumeiden käyttöä. Mutta mikäli aineista haluaa päästä eroon, hoitopolku löytyy saman katon alta. Vähitellen korvaushoidon avulla voi pystyä jopa opiskelemaan tai palaamaan työelämään. Korvaushoitolääkityksestä pääsee vähitellen kuukausien tai muutaman vuoden kuluessa eroon noin joka viides, mutta jotkut joutuvat käyttämään sitä loppuikänsä.

Luokkaretkeläisiä kiinnostaa hoidon rahoitus. Helsingin kaupunki rahoittaa pääosan Munkkisaaren palvelukeskuksen toiminnasta eli palvelun ytimen, itse korvaushoidon. Diakonissalaitos puolestaan maksaa palvelukeskuksen sosiaalisen toiminnan eli tarjoaa kävijöille paikan johon kiinnittyä ja rakentaa sosiaalisia suhteita. Tämä yhteisöllisyys on Munkkisaaren työntekijöiden mukaan keskiössä onnistuneessa hoidossa.

Luokkaretkeläiset pohtivat, miten suoritteiden ostamisesta päästäisiin vaikutusten ostamiseen – ja tätä kautta Munkkisaaren asiakkaidenkin toivomaan yksilöllisempään hoitoon. Hankintalain mukaan kuntien ja kaupunkien tulee kilpailuttaa palvelut ja tämä ajaa hankintayksikön helposti ostamaan toimenpiteitä. Hoidon laadun ja vaikuttavuuden täytyisi kuitenkin nousta tärkeysjärjestyksessä esimerkiksi hoitotapahtumien määrän edelle. Kiristyvän taloustilanteen myötä parhaiden tuloksien saavuttaminen mahdollisimman pienillä kustannuksilla edellyttää uusia työkaluja ja ratkaisuja. Tähän potentiaalinen uudenlainen instrumentti voisi olla esimerkiksi vaikuttavuusinvestoiminen.

Myös vaikuttavuuden mittaaminen laittoi luokkaretkeläiset mietteliäiksi. Sosiaalisten vaikutusten mittaaminen on kinkkinen pähkinä: mitä oikeastaan mitataan kun mitataan yhteiskunnallista vaikuttavuutta: hyötyjä yksilölle, yhteisölle vai yhteiskunnalle? Oman haasteensa tuo myös tällä hetkellä pirstaleinen sotejärjestelmä, jossa tieto ei välity eri toimijoiden välillä eikä yhtenäistä mittaristoa ole pystytty luomaan.

Vaikka tehtävä on monimutkainen, on monia hyviä mittareita jo olemassa. Tärkeää olisi nyt pystyä monistamaan näitä parhaita mittareita ja käytäntöjä. Mika Mäkinen kertoo, että usein yksilön ja yhteiskunnan etu myös kulkee käsi kädessä. Esimerkiksi asunnon tarjoaminen asunnottomalle säästää tutkitusti yhteiskunnalta 15 tuhatta euroa vuodessa. Yksilölle kadulta pois pääseminen on ensimmäinen askel kohti parempaa huomista.

Stoorissa & Sallissa on asiaton oleskelu sallittu

Toinen päihderiippuvaisille suunnattu vierailukohde oli Itäkeskuksessa sijaitseva matalan kynnyksen erityispäiväkeskus Stoori & Salli. Sen asiakkaita ovat moniongelmaiset, joista useat ovat päihteiden sekakäyttäjiä. Monet Stoorin asiakkaista ovat syrjäytyneitä, usein myös asunnottomia. Tarinoita on yhtä monta kuin kävijääkin. Näitä ihmisiä ei toivoteta tervetulleiksi millekään alueen julkiselle paikalle, mutta Stooriin he voivat tulla missä kunnossa tahansa – mutta sisällä ei saa juoda alkoholia tai käyttää huumeita.

Keskuksesta saa vertaistuen ohella esimerkiksi lääkäripalveluita ja edullista lounasta. Päiväkeskuksen lääkäripalvelut ovat kävijöille erittäin tärkeitä, sillä osalla asiakkaista on kokemuksia lääkäreistä, jotka kieltäytyvät hoitamasta esimerkiksi tulehtuneita pistohaavoja. Stoorissa & Sallissa voi lisäksi vierailla anonyymisti, mikä madaltaa asioinnin kynnystä.

Stoori sekä Munkkisaaren palvelukeskus edustavat molemmat uudenlaista päihdepolitiikkaa. Ne ovat esimerkkejä haittoja vähentävästä päihdetyöstä. Työssäkäyvällä ihmisellä on pitkä pudotus edessään päätyäkseen näiden palveluiden asiakkaaksi. Vielä pidempi matka on näiden palveluiden käyttäjillä, jotta he pääsisivät takaisin kiinni työelämään. Eikä moni tähän pysty.

Täysraittius ja huumeettomuus ovat kauniita ajatuksia, mutta kaikki eivät pysty raitistumaan edes hoidon avulla. Onko siis rahan tuhlausta lähettää päihteidenkäyttäjä ensin katkolle ja sitten laitokseen, mutta hylätä hänet ensimmäisen retkahduksen jälkeen? Jos apu loppuu siihen, ollaan taas lähtöpisteessä.

Hirundo auttaa kaikista köyhimpiä

Liikkuvan väen Päiväkeskus Hirundo Sörnäisissä tarjoaa romaneille, ja muille asunnottomille paikan käydä suihkussa, pestä pyykkiä ja lämmittää omia eväitä. Samalla on mahdollisuus tavata sosiaalityöntekijä.

Kerjäläiset Helsingin kaduilla tuovat näkyväksi eurooppalaisen köyhyyden ja syrjäytymisen ääri-ilmiön. Kyse on ajallemme tyypillisestä viheliäisestä ongelmasta, jonka ratkaisemiseen ei löydy hopealuotia. Kerjääminen ei saisi kuulua Helsingin eikä minkään muunkaan kaupungin katukuvaan, mutta toisaalta sen kieltäminen ei ratkaise mitään. Pikemminkin se liittäisi kerjäämisen entistä kiinteämmin osaksi rikollisuutta. Ongelma pitäisi ratkaista romanien kotimaassa, mutta tämä vaatisi Euroopan laajuista yhteistyötä. Yksi luokkaretkeläinen toteaa, että keskustelussa romanien tilanteesta ajaudutaan pohtimaan kysymyksiä, joita ei pitäisi hyvinvointivaltiossa joutua kysymään: ”Pitäisikö teltoissa ja autoissa yöpyminen sallia kaupunkialueella?” tai ”Täytyykö kaikille taata oikeus päästä synnyttämään sairaalaan?”

Päiväkeskuksen vaatimattomissa tiloissa paikalla olevat romanit kertovat, että kerjääminen on heille viimeinen vaihtoehto. Luokkaretkeläiset kysyvät varovaisesti, miksi romanit jättävät perheensä ja kotimaansa ja lähtevät vieraaseen maahan kerjäämään. Vastaus on kaikilla sama: Romaniassa ja Bulgariassa ei ole tulevaisuutta – ei mahdollisuutta työhön tai koulutukseen. Koulunkäynti maksaa 10 euroa kuussa. Romaniassa tämän summan tienaaminen on työlästä. Suomessa sen voi saada kasaan päivässä pulloja keräämällä. Moni tekisi mielellään oikeita töitä.

Hirundon kautta järjestyneet keikkatyöt ovatkin olleet huippusuosittuja – lumentiputusta katoilta, marjanpoimintaa ja siivoamista. Kausiluonteisia keikkatöitä, joihin on vaikea löytää tekijöitä. Työllistymisen esteenä on kuitenkin usein kielitaidon puute. Hirundossa järjestetäänkin suosittuja suomen ja englannin kielen kursseja.

Vapaan liikkuvuuden myötä kerjääviä romaneja tulee jatkossakin Suomeen. Heitä on täällä kuitenkin paljon vähemmän kuin Italiassa, Espanjassa tai Ranskassa. Luokkaretkeläiset tuntuvat olevan yhtä mieltä, että nämä erittäin heikossa asemassa olevat ihmiset tarvitsevat apua ja myös tälle ihmisryhmälle tulee taata edes minimipalvelut. Tuskin kukaan kuitenkaan matkaa Suomeen asti päästäkseen Sörnäisiin suihkuun.

Vamos tekee työtä syrjäytymistä vastaan

Herttoniemessä sijaitseva nuorten palvelukeskus Vamos kokoaa nuoria eri puolilta Helsinkiä. Nuorten taustalla on erilaisia ongelmia: koulukiusaamista, oppimisvaikeuksia, huomaamatta jääneitä psyykkisiä sairauksia. Tarinat ovat erilaisia, mutta kaikki ovat tervetulleita Vamokseen.

Et­­si­­vän nuo­­ri­­so­­työn yk­­si­­kön ve­­tä­­jä Ville Koikkalainen esittelee luokkaretkeläisille Vamoksen toimintaa.  Vamos antaa nuorille apua ja valmiuksia arjesta selviytymiseen. Koikkalainen kertoo, että useilla nuorilla on ollut jopa sata eri auttajaa, mutta he ovat silti syrjäytyneet sohvan ja tietokoneen väliin. Jokin siis tarjolla olevissa palveluissa mättää.

Vamoksen malli nojaa yksinkertaiseen palvelufilosofiaan, jossa pirstoutuneen palvelujärjestelmän ja yliprofessionaalisen, toimistokeskeisen kohtaamisen sijaan tarjotaan nuorille välittämistä, kanssakulkemista ja kunnioittavaa kohtaamista. Vamos tarjoaa nuorille aikuisen, johon kiinnittyä sekä auttamisen ketjun, joka ei katkea. Tavoitteena on löytää nuorille tie koulutukseen tai töihin. Ennen kuin tämä on mahdollista, täytyy nuorten perusasiat saada kuntoon. Vaikeasti työllistyvillä nuorilla on usein taustalla monia asioita, joihin he tarvitsevat apua. Koulun tai työn miettiminen alkaa, kun siihen on voimia.

Vamoksen tulokset ovatkin vaikuttavia: kaksi kolmesta Vamoksen yli tuhannesta nuoresta pääsee vuodessa kiinni opintoihin, työhön tai niihin valmentavaan toimintaan. Luokkaretkeläiset yllättää erityisesti palvelun hintalappu: kustannukset per nuori ovat 1600 euroa. Julkisuudessa toistellun sloganin ”Yksi syrjäytynyt nuori maksaa yhteiskunnalle miljoona euroa” jälkeen tämä tuntuu edulliselta.

 Vamoksen palvelufilosofia puhuttelee luokkaretkeläisiä. Kaikki ovat yksimielisiä, että juuri aidossa ihmisten kohtaamisessa piilee avain onnistumiseen. Mari Rautiainen kiteyttää luokkaretkeläisten tunnot: ”Ammatillisuus on sitä, ettei mennä profession taakse, vaan kohdataan asiakkaat ihmisinä.”

Pikkubussin kurvatessa takaisin Helsingin keskustaan ovat luokkaretkeläiset mietteliäitä. Monelle voimakkain kokemus oli Hirundoon tutustuminen. ”Viikon paras päivä”, toteaa yksi. Kokemuksessa on varmasti sulateltavaa pitkäksi aikaa.