Miksi rahoitus on elinikäisen oppimisen hankalin kysymys?

Elinikäinen oppiminen ja erityisesti työuran aikainen osaamisen jatkuvan kehittämisen tarve esiintyvät yhä painokkaammin yhteiskunnallisessa keskustelussa. Ajantasainen osaaminen sekä kyky omaksua uutta ja käyttää osaamista muodostuvat yhä tärkeämmiksi hyvinvoinnin ja taloudellisen menestyksen kulmakiviksi niin yksilön, yhteisön kuin yhteiskunnan tasoilla. Tuorein vahva signaali asian painoarvosta Suomen tulevaisuudelle on sen nouseminen hallitustunnusteluiden yhdeksi kysymykseksi.

Jos elinikäisen oppimisen merkitys on kiistaton, miksi sen rahoitus on niin hankala kysymys? Elinikäisen oppimisen rahoituksesta muodostuu monitahoinen kokonaisuus, jossa ratkaisu johonkin kysymykseen vaikuttaa aina myös kokonaisuuteen. Panostukset elinikäiseen oppimiseen ovat investointeja inhimilliseen pääomaan: niihin liittyy kustannus, joka tuottaa maksajalle pidemmällä aikavälillä karttuvaa tuottoa. Kustannuksia ja tuottoja on arvioitava monesta eri näkökulmasta yhtä aikaa. Kun puhutaan aikuisten osaamisen kehittämisestä, yksilön ja yhteiskunnan lisäksi on huomioitava myös työnantajan näkökulma. Näkökulmasta riippuen mahdollisia vastauksia rahoituksen kysymykseen voikin olla useita. Silloin tietoonkin pohjautuvaa päätöksentekoa ohjaavat ensisijaisesti arvovalinnat.

Kenen vastuulla on huolehtia, että osaaminen ei vanhene työuran aikana?

Työuran aikaisen osaamisen kehittämisen peruskysymys on, kumman pitäisi vastata osaamisen kehittämisestä, työntekijän vai työnantajan. Tiedämme, että osaamisen kehittyminen lisää työntekijän tuottavuutta. Mitä kiinteämmin osaaminen liittyy nykyisellä työnantajalla tehtävään työhön, sitä suurempi on työnantajan saama tuottavuushyöty. Näin ollen on perusteltua, että työnantaja vastaa tällaisista osaamisen kehittämisen kustannuksista. Vastaavasti löyhemmin työtehtävään kytkeytyvän osaamisen ajatellaan hyödyttävän työntekijää yksilönä, jolloin myös hänen vastuunsa kustannuksista on perusteltu. Käytännössä on kuitenkin vaikeaa rajata osaamisen hyötyjä vain työntekijälle tai työnantajalle koituviksi. Todennäköisesti uuden oppiminen hyödyttää kumpaakin osapuolta.

Toinen vaikeasti rajattava vaikutus on, miten suuri osa tuottavuuden kasvusta jää työnantajalle ja miten suuri osa siirtyy korkeamman palkan muodossa työntekijälle. Tämä riippuu monesta eri työmarkkinoiden ja hyödykemarkkinoiden toimintaan liittyvästä tekijästä. Yritykselle osaamisen kehittäminen on elinehto, sillä kilpailullisilla markkinoilla vain keskimääräistä tuottavammat yritykset jäävät henkiin. Tämä luova tuho synnyttää talouskasvua, mikä hyödyttää yhteiskuntaa. Vastaavasti yksilön kannattaa ylläpitää osaamistaan pysyäkseen työllisenä. Korkea työllisyys hyödyttää myös yhteiskuntaa.

Onko yhteinen raha kohdennettu oikein aikuisten osaamisen kehittämisessä?

Vaikka oman osaamisen kehittäminen on ihmiselle hyväksi laajemminkin kuin vain työuran kannalta, on Suomessa kuten muuallakin maailmassa havaittu koulutuksen kasautumisen ilmiö. Tämä on herättänyt kysymyksen, onko työelämässä olevien aikuisten kouluttautumisen tukeminen perustelua, kun tiedetään, että tukea eivät niinkään hyödynnä ne, jotka siitä selkeimmin hyötyisivät, vaan pikemmin ne, joilla on hyvä koulutus jo ennestään. Raha tai taloudellinen tuki yksin ei kuitenkaan ohjaa ihmisten käyttäytymistä, vaan kiinnostuksen kohteet, mahdollisuus käyttää osaamista tai kaveripiirin arvostukset vaikuttavat motivaatioon. Samalla on muistettava, että kun globaali kilpailu osaamisesta käy yhä kovemmaksi, osaamisen kehittäminen on hyvä asia, vaikka jotkut olisivatkin siinä aktiivisempia kuin toiset.

Pitääkö kaikilla olla mahdollisuus ja velvollisuus kehittää osaamistaan etuisuuden lajista riippumatta?

Mitä tiiviimmin oppiminen nivoutuu työn tekemiseen, sitä tärkeämmäksi työyhteisö muodostuu yksilön osaamisen kehittymiselle. Mutta mitä yksilöltä voidaan odottaa osaamisen kehittämisen suhteen silloin, jos hän putoaa työelämän ulkopuolelle ja päätyy yhteiskunnan etuisuuksien piiriin? Tiedämme, että osaamisen kehittäminen tyypillisesti lyhentää työttömyysjaksoa. Pitäisikö siis ihmisellä aina olla mahdollisuus kehittää osaamistaan etuisuuden lajista riippumatta, vai pitäisikö osaamisen kehittämisen olla velvollisuus etuisuuden lajista riippumatta? Vastaus tähän kysymykseen vaatii tarkastelun ulottamista laajamittaisesti sosiaaliturvan kokonaisuuteen.

Kuinka paljon julkista työikäisten osaamisen kehittämiseen suunnattua rahaa kannattaa kiinnittää yksilöön?

Keskusteluissa on pohdittu, voisiko nykyistä laajempi joukko innostua työuran aikaisen osaamisen kehittämisen äärelle, jos julkista rahoitusta kanavoitaisiin enemmänkin oppijan kuin suoraan oppilaitoksen käytettäväksi. Joudumme ennakoimaan, miten ihmisten käyttäytyminen tällaisen ratkaisun myötä ehkä muuttuisi. Suomessa vapaan sivistystyön puolella on ollut käytössä malleja, joissa tietyille opiskelijaryhmille on ohjattu rahoitusta yksilötasolla. Kokemukset ovat olleet hyviä eli mallilla on ollut kannustava vaikutus – kun koulutus on maksullista. Ennakoitavaksi jäisi myös, muuttuisiko oppilaitosten toiminta niin, että tarjolle tulisi enemmän joustavia työuran aikaisen osaamisen kehittämisen muotoja, jos raha kanavoituisi niille nykyistä laajemmin oppijan kautta.

Pitääkö tutkintokoulutuksen maksullisuudesta keskustella?

Jos rahoitusta ohjattaisiin oppijalle, tämä saattaisi vaikuttaa oppilaitosten liiketoiminnan kasvamiseen. Jo nykyinen lainsäädäntö mahdollistaa korkeakouluille tutkintokoulutukseen kuuluvien sisältöjen tarjoamisen liiketoiminnallisin perustein hinnoiteltuna maksullisena koulutuksena. Tämä on kiihdyttänyt keskustelua siitä, olisiko perusteltua, että jos ihminen haluaa opiskella toisen tutkinnon, hän maksaisi sen itse. Tuottaahan korkeampi koulutus korkeamman ansiotulonkin. Toisaalta jos työelämä muuttuu yhä nopeammin, kasvaa myös osaamiseen liittyvä riski. Jos ihminen joutuu opiskelemaan uuden tutkinnon työllistyäkseen kokonaan uuteen työhön, on ehkä kuitenkin kohtuullista jakaa riski uudelleenkouluttautumisen välttämättömyydestä kaikkien kesken.

Jos elinikäiseen oppimiseen tarvitaan lisää rahaa, mistä se otetaan?

Kun työuran aikaisen osaamisen jatkuvan kehittämisen tarve on ilmeinen, nousee kysymys, riittääkö raha tämän kaiken oppimisen mahdollistamiseksi, ja jos ei riitä, mistä sitä otetaan lisää – työnantajilta, yksilöiltä, vai kaikilta yhdessä yhteiskunnan kassan kautta kierrättäen?  Matalien korkojen aikana velanotto voi tuntua houkuttelevalta vaihtoehdolta. Näkymänä on kuitenkin ikärakenteestamme johtuva menojen kasvu sekä hidas talouskasvu kaikkialla maailmassa. Tämä asettaa rajoitteensa valtiontaloudelle. Lisäksi on muistettava, että se, mihin julkisia varoja käytetään, on poliittisen päätöksenteon piirissä.

Johtopäätös: Osaamisen kehittämistä on tarkasteltava kokonaisuutena

Kuten tämä yksinkertaistettu työuran aikaisen osaamisen kehittämisen kysymyskentän läpikäynti osoittaa, poliittiselle päätöksentekijälle ei ole tarjolla helppoja, yksiselitteisiä eikä nopeita ratkaisuja vaikuttavimpien rahoitusratkaisujen löytämiseksi. Vaikka nykyinen tutkimustieto kertoo paljon, on myös paljon puuttuvaa tietoa. Jotta tietoa voidaan tuottaa ja tulkita yhteisen ymmärryksen ja tilannekuvan vahvistamiseksi esimerkiksi kokeilujen avulla, tarvitaan tiivistä vuorovaikutusta tutkimusyhteisön, toimijoiden ja päätöksentekijöiden kesken. Yhteiskunnallisten toimijoiden jo muodostama elinikäisen oppimisen yhteinen tahtotila antaa työn pitkäjänteisyydelle vankan pohjan ja selkeän suunnan.