Mitä Pariisin ilmastokokoukselta voi odottaa ja mitä ei?

Pariisin suuri ilmastokokous COP21 alkaa 30. marraskuuta ja päättyy 11. joulukuuta. Tapahtumalta toivotaan parasta ja pelätään pahinta. Kokemukset aikaisemmista kokouksista eivät rohkaise, mutta nyt ennusmerkit ovat paremmat kuin ehkä koskaan aikaisemmin. Miksi ainakin rajalliseen optimismiin on nyt perusteita?

Yksi syy aikaisempien ilmastokokousten epäonnistu­mi­seen on ollut puutteellinen valmistautuminen. Sii­hen yhdistyi monien osallistujamaiden epäilys siitä onko ilmaston­­muutos totta ja onko se ihmisen aiheutta­ma. Kun kokouksia leimasivat kansallisista intresseistä lähte­­vät pelit ja riidat, tulokset jäivät laihoiksi.

Kööpenhaminan kokouksessa solmu­jen aukaise­mista vaikeutti myös heikko puheenjohtaja. Monien arvioiden mukaan hän ei täyttänyt vaadittuja mittoja liittyen neuvottelukokemukseen, asiaosaa­miseen ja karismaan. Pariisin kokouk­sen alla tilanne on monessa suhteessa aivan toinen.

Mikä on muuttunut sitten Kööpenhaminan 2009?

Viime vuosien aikana ilmastonmuutos ja sen aiheut­ta­­mat hyvinvointimenetykset ovat tulleet niin ilmei­sik­si, että kansalaisten ja heidän antamallaan mandaatilla toimivien hallitusten on nyt pakko suhtautua vakavasti ilmastonmuutokseen liittyviin riskeihin. Myös tieteel­linen näyttö ihmisen roolista ilmaston­muutoksen aiheuttajana on vahvistunut vuosi vuodelta.

Osana Pariisin kokouksen valmistelua hallituksilta pyydettiin omat vapaaehtoisuuteen perustuvat sitou­muk­set päästöjen vähennykseen. Tähän mennessä sitou­muksen on YKlle toimittanut 168 maata, joiden pääs­töt ovat yli 90 % koko maailman kasvihuone­pääs­töistä. Sitoumusten sisältö vaihtelee maasta toiseen. Yksi kertoo paljonko se aikoo vähentää päästöjä valitse­maansa perusvuoteen verrattuna. Toinen kertoo milloin se aikoo kääntää päästöt laskuun. Kolmas esittää asian jollakin kolmannella tavalla.

Asiantuntija-arvioiden mukaan luvatut päästövähen­nykset hidastavat ilmastonmuutosta, mutta eivät pysäytä sitä. Luvatuilla toimilla ilmankehä lämpenee esiteollisesta ajasta 2.7-2.8^oC.

Riittävyysvajetta pyritään korjaa­maan rakentamalla seurantajärjestelmä ilmastonmuu­tok­sen etenemisen arvioimiseksi. Kun käyttöön saadaan yhteismitallista ja mahdollisim­man luotettavaa tietoa päästö­jen kehityksestä ja niiden lähteistä, on mahdol­lista fokusoida lisätoimet tehok­kaasti. Nyt päästöjä ja niiden lähteitä koskeva tieto on monilta osin hataraa.

Haussa second best ratkaisu

EU ja monet muuta maat ovat tavoitelleet kaikkia osapuolia laillisesti sito­vaa sopimusta, joka astuisi voimaan 2020. Laillinen sitovuus tarkoittaisi luultavasti sitä, että sopimuksen päätökset vietäisiin kansalliseen lainsäädäntöön. Tavoiteltu sopimus lähtisi tämän päivän tilannearviosta ja määrittäisi sitovat hillin­tätavoitteet kaikille mukanaolijoille. Lisäksi haluttaisiin sopia, että kehitystä monitoroidaan joka viides vuosi.

Yhdysvaltain ulkoministeri John Kerry sanoi viime viikolla Financial Times lehden haastattelussa, että yllä kuvattu sopimusmalli ei tule toteutumaan. Syy ei ole Kerryn ja presidentti Obaman vastahakoisuus, vaan Yhdysvaltain poliittinen kahtiajako. Laillisesti sitova sopimus vaatisi senaatin hyväksymisen eikä Obaman hallinto halua viedä ilmastosopimusta vihamielisen senaatin käsittelyyn. Hylkäävä tuomio olisi varma.

Todennäköisesti enin mitä voidaan saada on sopimus, jossa 1) määritellään päästötietojen mittaamis- ja julkistamisvelvoite sekä 2) päätetään kehityksen ja tavoitteiden monitoroinnista esimerkiksi viiden vuoden välein. Näiltä osin laillinen sitovuus saattaisi ehkä olla jopa USAn hyväksyttävissä.

Kun parempi maittaisia päästöjä koskeva tieto yhdis­tyy tietoon ilma­kehän hiilidioksidi­pitoisuuden kehityk­ses­­tä, aloitteet päästöohjelmien tarvittavaan uudel­leen­­kalibroimiseen ovat nykyistä vahvemmalla pohjalla.

Edellä esittämäni arvio on tämän päivän realismia. Tehokkaimmin hiilidioksidipäästöjä vähentäisi se, että hiilidioksidipäästöille määrättäisiin hinta, jonka ansiosta ilmakehä ei enää olisi ilmainen kaatopaikka.

Globaali hiilivero, joka olisi paras rat­kaisu ilmaston­muu­toksen hillitsemiseen, ei kuitenkaan ole edes ilmas­tokokouksen asialistalla. Kaikki näet tietävät, ettei se tulisi hyväksytyksi. Yksi syy on Yhdys­valtain kongressin viha kaikkia veroja kohtaan. On selvää, ettei se hyväksyisi uutta veroa edes ilmastonmuu­tok­sen hillitsemisen nimissä. Takalukon sinetöi se tosiasia, että USAssa tärkeä äänestäjäryhmä kostuu funda­ment­­ti­­kristityistä, jotka eivät usko että ihminen olisi voinut muuttaa Jumalan luomaa ja aiheuttaa ilmastonmuutosta.

Toisaalta on muistettava, ettei EUssa ole toivoa yhteisestä hiiliverosta, kun jäsenmaat pitävät musta­sukkaisesti kiinni verotusta koskevasta kansallisesta määräysvallasta. Niinpä EU päätyi päästökauppa­malliin, joka valitettavasti kalibroitiin aivan väärin. Nyt järjestelmää korjataan.

Asiantuntijoiden mukaan oikein kalibroidulla päästö­kauppamallilla saadaan aikaan aivan sama vaikutus kuin hiiliverolla. Hiilivero olisi kuitenkin selkeämmin läpinäkyvä malli, joka asettaisi kaikki maat ja toimijat samalle viivalle.

Haussa on siis second best rat­kai­su, joka de facto luo puitteet prosessille, jonka jos­sakin vaiheessa globaali hiilivero tai saman vaiku­tuk­sen luova päästökauppa tulee väistämättä toteutu­maan. Se tapahtuu silloin, kun hallitukset eivät enää kestä ilmastonmuutoksen aiheuttamia hyvinvointi­tappioita.

Hiiliveron viisaus ja voima on siinä, että se panee markkinat hoitamaan sen sopeu­tuk­sen, joka on kovin vaikea saada aikaan kansallisten hallitusten päätök­sillä. Ei ole hiiliveroa tehokkaampaa tapaa saada fossiilisiin poltto­aineisiin liittyvät investoinnit vähe­ne­mään ja siirty­mään uusiutuviin energialähtei­siin. Se vauhdittaisi uusiutuvaan ener­giaan liittyvän teknolo­gian yhä vahvempaan lentoon.

Paras vaikutus, joka Pariisin kokouksella voi olla, on se, että yritykset ja sijoittajat pitävät hiiliveron voi­maan astumista ajan kysymyksenä. Pahinta olisi, että yritysmaailma ja sijoittajat päätyisivät johtopäätök­seen, etteivät eri maiden poliitikot pysty ikinä sopimaan hiilidioksidi­päästöjen hinnoittelusta.

Viimeisten 2-3 vuoden aikana yritysten ja sijoittajien suhtautuminen ilmastonmuutokseen liittyviin riskeihin on muuttunut hämmästyttävän nopeasti. Tästä kirjoi­tin laajemmin Teeseissä ja Tulkinnoissa viime toukokuussa. Prosessilla on neljä vauhdittajaa.

Muutosprosessin neljä vauhdittajaa

Ensiksi, käsitys ilmastomuutoksen aiheuttamista hyvin­­vointimenetyksistä on tarkentunut. Menetykset ovat paljon aiemmin arvioituja laajemmat ja vakavammat.

Toiseksi, hillitsemistoimiin liittyvä hintalappu on pienentynyt nopeasti, kun uusiutuvaan energiaan liittyvä teknologia on kehittynyt huimaa vauhtia.

Aurinkopanelien halpeneminen ja tuuli­tur­biinien tehostuminen on laskenut niillä tuotetun sähkön hintaa radi­kaalisti. Deutsche Bank arvioi, että jo ensi vuoden aikana aurinkopaneleilla tuotettu sähkö on halvempaa kuin hiilellä tuotettu. Akkuteknologian nopea kehitys tukee aurinko- ja tuulienergian käyttömahdollisuuksia.

Usein väitetään, että uusiutuva energia tarvitsee suurta julkista tukea. Tosiasia kuitenkin on, että maail­man­­laajuisesti fossiilisten polttoaineiden käytön julki­nen tuki on viisi kertaa suurempi kuin uusiutuvan energian tuki. Myös EUssa fossiilisten poltto­aineiden tukiaiset ovat mittavat ja suurimman osan niistä saa hiili, joka on päästölähteenä kaikkein pahin.  Tällaisten anomalioiden korjaamisen pitäisi olla ensimmäinen askel kohti päästöjen markkinaehtoista vähentämistä. Tämän pitäisi olla nyt poliittisesti hel­pom­paa kuin koskaan, kun öljyn hinta on laskenut rajusti.

Kolmanneksi, esimerkiksi New Climate Economy -raportti on selkiyttänyt käsitystä  siitä missä järjestyk­sessä ilmastotoimia on järkevintä fokusoida. Asiantuntija-arvion mukaan maailmassa tehdään tule­vien 15 vuoden aikana 90 biljoonan dollarin arvosta inves­tointeja, jotka kohdistuvat energiasek­torin ja kaupun­gis­tumisen infrastruktuuriin sekä maataloussektoriin. Jos nämä investoinnit tehdään kestävän kehityksen kriteerit huomioon ottaen, päästään ilmastotavoittei­den kannalta olennaisiin päästövähennyksiin.

Neljänneksi, hiilikuplaan (carbon bubble) liittyvä kes­­kus­telu on laajentunut alkuperäi­sestä tema­tii­kas­taan kaikkia sijoituksia koskevan hiiliriskin tarkasteluksi.

Keskustelun hiilikuplasta käynnisti brittiläinen ajatus­paja Carbon Tracker Initiative julkis­tamalla seuraavan laskelman. Ensin laske­taan ilmas­to­tieteen malleilla paljonko ilmakehään ”mahtuu” uusia päästöjä ennen kuin ylitetään tavoit­teeksi asetettu ilmakehän max 2 asteen läm­pe­neminen esiteollisesta ajasta. Sitten laske­taan kuinka paljon tiedossa olevien fossiilisten energia­varan­tojen polttamisesta syntyisi päästöjä. Johto­päätös on, että tunnetuista varannoista 70-75%  tulee jäämään maahan. Niiden käyttöön kohdistuneet investoinnit osoittautuvat menetetyiksi. Se, että emme vielä tiedä millaisen prosessin tuloksena tämä tapahtuu, ei heikennä viestin voimaa.

Mitä paremmin poliitikot ymmärtävät ilmaston­muu­toksesta koituvat talous- ja hyvin­vointi­­mene­tykset, sitä nopeammin hiilidioksidi­päästöille määritetään hinta, joka nousee vähitellen niin suureksi, että fossiilisten poltto­aineiden kannattava käyttö vähenee ja teknolo­gian kehittymisen myötä ennen pitkää loppuu.

Yksi Pariisin sudenkuoppa liittyy siihen, minkä roolin kehittyvät maat ottavat. Kehitty­neet maat sitoutuivat Kööpen­ha­minan kokouksessa 2009 tukemaan kehit­tyvien mai­den päästövähen­nyksiä $100 mrd. vuodessa 2020 alkaen. Tähän on nykytasolta pitkä matka.

Monet kehittyvät maat tulkitsevat sitoumuksen niin, että $100 mrd. per vuosi on kehitty­vien maiden halli­tus­ten suoraa tukea. Kehitty­vien maiden yritysten, jotka suuntaavat suoria sijoi­tuk­sia kehitty­vien maiden uusiutuvaan energiaan, ei siten luettaisi päästövä­hen­nyksiä tukeviin rahavirtoihin. Harmaalla alueella ollaan silloin, kun kehitty­nei­den maiden hallitusten toimet lisää­vät kehittyneissä maissa toimivien yritysten sellai­sia suoria sijoituksia, jotka vähentävät kehittyvien mai­den päästöjä.

Olisi ihme, jos rahoitustuesta ei syntyisi merkittäviä jännitteitä Pariisissa. Kun otetaan huomioon kehitty­nei­den maiden budjettiongelmat, valmius käyttää veronmaksajien rahoja on vähäinen.

Ilmastotuen moraalinen perusta on siinä, että kehittyneet maat ovat tuottaneet suurimman osan ilmaston­muutosta vauhdittaneista päästöistä. Osat ovat kuitenkin muut­tuneet nopeasti, kun kehittynei­den maiden päästöt ovat eräiltä osin jopa vähentyneet ja kehitty­vien maiden päästöt kasvaneet nopeasti. Asetelman muutosta on vauhdittanut varsinkin Kiinan nousu maailman suurimmaksi saastuttajaksi.

Mitä on odotettavissa?

Toiveet Pariisin ilmastokokouksen suhteen ovat monista epäilyistä huolimatta varovaisen positiiviset.

Ensiksi, 168 maata on esit­tä­­nyt kansallisen suunni­telman päästöjensä vähentämi­ses­tä. Joukossa ovat maailman suurimmat päästäjät USA ja Kiina sekä myös Intia ja Brasilia. Uusimpina ovat mukaan tulleet mm. Irak, Egypti ja Saudi-Arabia.

Toiseksi, Ranskan johdolla tapahtunut valmistautu­mi­nen on ollut päättäväistä, mutta samalla tosiasiat ja kipukohdat tunnistavaa. Kokouksen puheenjohtajana toimii Laurent Fabius. Ranskan entisen pääministerin ja nykyisen ulkoministerin osaaminen, kokemus ja karis­ma tekevät hänestä vahvan johtajan paitsi valmis­tau­tumiselle myös kokoukselle, jossa joudutaan hakemaan hankalia kompromisseja kovan julkisuus­paineen alla.

Pariisin kokous onnistuu, jos se jättää kansoille, halli­tuksille, yrityksille ja sijoittajille tietoisuuden, että kaikki maailman maat ymmärtävät ilmastonmuutok­sen merkityksen ja sen hillitse­misen välttämättö­myyden. Jos tämä tietoisuus syntyy, se synnyttää lähes väistämättä johtopäätöksen siitä, että ennemmin tai myöhemmin syntyy mekanismi, joka tekee fossiilisten polttoaineiden käytöstä kannattamatonta. Tämä johto­päätös puolestaan lisää vauhtia teknolo­giseen kehitykseen, jonka ansiosta fossiilisista poltto­aineista luopuminen tulee ennen pitkää myös mahdolliseksi.