Avaimet käteen

Isoisä halusi hakea lapsenlapsensa oppikirjoja kotona sairastavalle. Koulun ovet olivat lukossa. Ovilasin läpi näkyi aulassa istuvat oppilaspäivystäjät, joita oli kielletty avaamasta tuntemattomalle. Ovisummeria soittaessaan turvakamera lähetti kuvaa vahtimestarille, joka tiedusteli vieraalta syytä saapumiselle ja selvityksen saatuaan päästi hänet koulun tiloihin. Luokkaan astellessaan hän näki käytävien varsilla riveissä istuvia oppilaita, joista jokainen siveli keskittyneesti älypuhelimiensa ruutuja. Koulun aikuiset väistelivät oppilaiden jalkoja kiiruhtaessaan henkilökortit kaulassaan kohti taukotilaa ehtiäkseen tehdä merkinnät sähköiseen Wilma-rekisteriin ennen seuraavaa oppituntia. Lopun päivää isoisä auttoi lapsenlastaan tehtävissä ja mietti mielessään, oliko hän todellakin käynyt koulussa?

Vuosi 2007 lukitsi koulujen ovet ja vuosi 2008 laittoi ne takalukkoon. Kouluampumistapaukset muuttivat koulujen arkea radikaalisti. Tilanteeseen reagoitiin ohjeilla, määräyksillä, kriisisuunnitelmilla ja lainsäädännöllä. Ennen riitti paloharjoitukset, nykyisin harjoitellaan suojautumista ampumistilanteiden varalta. Koulun arki ei ole vain ääritapausten määrittelemää, väkivalta on koulujen sisällä jokapäiväistä. Pelkästään Espoossa vuonna 2012 raportoitiin yli 3000 aikuisiin kohdistunutta väkivalta- ja uhkatilannetta. Levottomuus, rajattomuus ja henkinen pahoinvointi näkyvät kouluissa, siellä on karsimatta ja kaunistelematta koonti kaikesta siitä, mitä yhteiskunta ja ympäröivä maailma pitävät sisällään.

Olemme siirtyneet viimeisten vuosikymmenten aikana sopimusyhteiskunnasta lakiyhteiskuntaan. Olemme kovin tietoisia oikeuksistamme ja vähemmän välittäviä velvollisuuksistamme, varsinkaan, jos niitä ei ole ehditty vielä laatia laiksi tai normiksi. Jos oppilas loukkaantuu pulkkamäessä liikuntatunnilla, vakuutusyhtiöiden korvauskäytäntöjen vuoksi on löydettävä syyllinen. Mediaa kiinnostaa lööppiaines, jollaiseksi ei riitä hyvä ja tavallinen arki. Maailman uhat ja kauhut vyöryvät sähköisen tiedotuksen kautta ylitsemme jatkuvana tsunamina, olemme tiedostaneet ja sisäistäneet maailman, joka on uhkaa, vaaraa, pelkoa ja epäilystä täynnä.

Kuitenkin maamme ”voittaa” kansainvälisissä vertailuissa kärkisijoja taloudellisen hyvinvoinnin, turvallisuuden, rehellisyyden, onnellisuuden, tasa-arvon ja koulumenestyksen mittareilla mitattuna. Olemme vauras kansakunta, jolla on mahdollisuus pitää huolta jäsenistään. Meillä on turvanamme todennettua historiaa, joka kertoo yhtenäisyydestä, voimavarojen viisaasta käytöstä, innovatiivisuudesta, rohkeudesta ja sinnikkyydestä sekä lähimmäisenrakkaudesta.

Pimeässä yksin ollessa ei riitä, että TIETÄÄ olevansa turvassa. Turvallisuus on tunnetila, jolloin liskoaivomme eivät hälytä. Turvallisuuden ulkoista kehää varten tarvitsemme pysyviä tai muutokseen suunnitelmallisesti reagoivia järjestelmiä, kuten huoltovarmuutta, toimivaa demokratiaa, puolustusvoimia ja poliisia. Yksilön elämää turvaa tietoisuus kuulumisesta yhteisöön ja mahdollisuudesta vaikuttaa oman elämänsä ratkaisuihin.

Uuden turvallisuuden pohja kumpuaakin mielestäni vanhasta ja koetellusta: kun jaksamme ja uskallamme korostaa jokaisen vastuuta toisistamme, kuunnella arkijärjen ääntä, nostaa otsikoihin onnistumisia huolimatta niiden vähäisemmästä lööppimyynnistä, istua vanhuksiemme vuoteiden vieressä, puuttua toista kiusaavan lapsen toimintaan ja luovuttaa kauppakassimme vieraan avuliaan kannettavaksi, meillä on avaimet kädessä eikä niin paljon suljettuja ovia. Näitä valintoja ei voi säätää lailla, mutta niiden arvoa ja merkitystä voi vahvistaa joka päivä. Vastuu on kaikilla ja se opitaan lapsena.

Kirjoitus on osa Sitran Uusi turvallisuus -foorumin osallistujien blogisarjaa.