archived
Arvioitu lukuaika 6 min
Tämä sivu on arkistoitu ja saattaa sisältää vanhentunutta tietoa

Dialogiohjeiden soveltaminen vaatii harkintaa

Dialogin haaste piilee siinä, että toisen ihmisen kohtaaminen vaatii monien ohjeiden soveltamista samaan aikaan. Mutta onko mitään sen hienompaa kuin toisen hyväksyvä ja kunnioittava kohtaaminen?

Kirjoittaja

Marja-Liisa Kakkuri-Knuuttila

professori emerita, Aalto-yliopisto

Julkaistu

Työskentely Sitran Erätauko-hankkeen kehittäjäryhmässä syksyllä 2017 oli innostava kokemus. Jo ensimmäinen työpäivä herätti kuitenkin epäilyjä. Kysymykseen siitä, mitkä tulisivat olla kehittäjäryhmän tavoitteita, kaksi tiimiä vastasi: ”helppoja ohjeita dialogien tuottamiseksi”.

Epäilin, että usko helppoihin ohjeisiin perustuu laajalta hyväksyttyyn, mutta virheelliseen näkemykseen tiedon ja toiminnan suhteesta. Sen mukaan osaan toimia oikein, kun vain tunnen yleiset periaatteet ja tilanteen yksityiskohdat.

Dialogi tarvitsee muutakin kuin helppoja ohjeita: harkintakykyä.

Usko yleisten ohjeiden riittävyyteen on näkynyt myös etiikassa. Immanuel Kantilla eettiset periaatteet ovat ehdottomia. ’Älä valehtele’ tai ’älä varasta’ pätevät seurauksista riippumatta, vaikka niistä aiheutuisi hengen meno.

Huoleni perusta oli siis tämä: Keskustelutilanteet ovat ainutlaatuisia, eikä mikään ohje kata kaikkia tapauksia. Yleisiä ohjeita tulee soveltaa harkiten, eikä ole täydellisiä ohjeita hyvälle harkinnalle.

Rohkeus dialogihyveenä

Epäröin, uskaltaisinko sanoa ääneen helppoja ohjeita koskevan huoleni. Mutta eikö kehittäjäryhmän tavoitteena nimenomaan ole oppia dialogikykyjä? Siihen sisältyy vastuu puhua, kun jokin tärkeä asia on jäämässä käsittelyn ulkopuolelle. Täydellisimmillään dialogikyvyt ovat eettisiä hyveitä siten kuin Aristoteles niitä kuvaa Nikomakhoksen etiikka -teoksessaan yli kahden vuosituhannen takaa. Rohkeus on yksi dialogihyveistä huomaavaisuuden, kohteliaisuuden, nöyryyden, rehellisyyden, kärsivällisyyden, toivon ja monen muun rinnalla.

Kuulostelin itseäni: Onko tämä oikea hetki, paikka ja kuulijajoukko haastaa pohtimaan helppojen ohjeiden mahdollisuutta? Olenko minä oikea henkilö tekemään sen? Millä sanoilla tämä epäily tulisi ilmaista juuri nyt? Dialogirohkeuteni vajavaisuuden myöntäen voin kuitenkin sanoa hyvillä mielin, että uskalsin ilmaista huoleni. Olin huojentunut samanmielisistä puheenvuoroista.

Kokemukseni Erätauon ohjeita testaamassa

Joulukuussa sain mahdollisuuden ohjata Helsingin diakonissalaitoksen järjestämää lähiökeskustelua. Aiheena oli osallisuus yhteiskunnassa ja päätavoitteena aito kohtaaminen. Mukana oli pari kehittäjäryhmäläistä, viranomainen ja kolme lähiön asukasta. Tehtävämme oli testata, kuinka jo tuotetut dialogiohjeet toimivat.

Erätauon ohjeet keskustelun ohjaamiseen yllättivät monipuolisuudellaan – niitä oli 12 sivua! Ne velvoittivat eläytymään ennalta tilanteeseen, joka taatusti eroaisi minulle tutusta tutkimusmenetelmiä koskevasta keskustelusta yliopisto-opiskelijoiden kanssa. Kirjoitin yksityiskohtaisia muistiinpanoja eri teemoista.

Ilman ohjeita en olisi valmistautunut tapaamiseen yhtä huolellisesti

Entä olivatko ohjeet helppoja toteuttaa? Oliko aiempi huoleni turha? Kyllä ja ei.

Keskustelun virittämiseksi sain valmiita kysymyksiä, kuten ’Millaiset kokemukset ovat teillä päällimmäisenä mielessä, kun tulette keskustelemaan tästä asiasta?’ tai ’Mitä havaintoja tai tunteita asiaan liittyy?’ Ohjeita on tunteenpurkausten ja ristiriitojen käsittelyyn, sekä hiljaisten äänten saamiseksi kuuluville. Pattitilanteessa keskustelun ohjaaja voi todeta: ’Näyttää siltä, että olemme pattitilanteessa.’ Tästä voi jatkaa:  ’Mistä tässä teidän mielestänne on kysymys?’ Näiden ohjeiden soveltaminen on helppoa, mikäli ne tulevat mieleen oikealla hetkellä.

Kokonaisvaltainen läsnäolo, keskinäinen kunnioitus ja luottamus tuntuvat yhä haasteellisilta.

Sitä vastoin rakentavan keskustelun pelisääntöjen ensimmäinen kohta vaikuttaa minusta edelleenkin haasteelliselta: kokonaisvaltainen läsnäolo, keskinäinen kunnioitus ja luottamus. Ohjeista löytyy näillekin sanoituksia, mutta entä jos osallistujat ovat vastahakoisia? Näin ei meidän lähiökeskustelussa onneksi käynyt.

Sain pohtia omia vahvuuksiani dialogin ohjaamisessa – tähän ei ollut helppoja ohjeita. Muistutin itselleni, että on tärkeää olla rauhallinen ja kuunnella mitä muut sanovat. Kokemukseni mukaan jo tämä merkitsee paljon.

Ohje tunnistaa omia ennakkokäsityksiä tuntuu edelleen vaativalta ilman ulkopuolisia virikkeitä.  Virikkeeksi sain Eeva Luhtakallion kirjan Demokratia suomalaisessa lähiössä. Se auttoi eläytymään lähiöaktivistien toimintaan byrokratian rattaissa ja tiedostamaan oman tietämättömyyteni. Tätä teemaa sivuttiinkin keskustelussamme. Kirja ohjasi tunnistamaan omaa etuoikeutettua asemaani: en ole ollut se koululainen, joka jatkuvasti saa kielteistä palautetta.

Vaikka keskustelu ei edennytkään ennalta tehdyn jäsennyksen mukaisesti, se auttoi pysymään aikataulussa.

Ohje aloittaa aiheen käsittely suoralla kysymyksellä ’Mistä osallisuus yhteiskunnassa muodostuu?’, tuntui minusta liian abstraktilta. Eihän tämä ole mikään filosofinen tapaaminen! Jäsensin aihetta alkaen omista kokemuksista siitä, mitä Diakonissalaitoksen tiloissa käyminen merkitsee päätyen siihen, minkälaisista asioista syntyy olo ulkopuolisuudesta. Keskustelu eteni toisin, mutta jäsennys auttoi pysymään aikataulussa.

Itse keskustelu oli onnellinen kokemus kaikille. Iso ansio tästä kuuluu kehitysryhmäläiselle, joka heti puhui innostuneesti lähiön asukkaiden kiinnostuksen kohteista. Jälkeenpäin kuulin, että abstrakti lähestyminen oli toisessa lähiökeskustelussa toiminut oikein hyvin. Eri lähestymistavat ovat siis sallittuja!

Mitä opin? Helppojakaan ohjeita ei ole helppo soveltaa käytännössä

Erätauon ohjeet osoittautuivat testissämme onnistuneiksi ja tehty työ arvokkaaksi. Kokemukseni on, että en ollut aivan väärässä kehittäjäryhmän työn alussa heränneessä epäilyssäni. Kaikki ohjeet eivät toki voi aina olla helposti toteutettavissa, kuten luottamuksellisen ja kunnioittavan ilmapiirin rakentaminen. Mutta useille ohjeille keksii vaivattomasti omaan suuhun sopivia sovelluksia.

Miksi emme siis voi ryhtyä taitaviksi dialogin harjoittajiksi vain päättämällä? Vaikka dialogisia käytäntöjä on kehitetty Suomessa julkisissa ja yksityisissä organisaatioissa parin viime vuosikymmenen aikana, se on silti monille uutta.

Dialogi edellyttää monia kommunikaatiokykyjä, jotka eivät pääse kehittymään tavanomaisissa keskusteluissamme.

Jos dialogiohjeita on vaikkapa 12 sivua, on selvää, ettei niitä noin vain omaksuta. Aloittamalla harjoittelemisen helpommissa tilanteissa opimme tunnistamaan nopeassakin keskustelussa mitä ohjeista soveltaa juuri nyt ja miten. Vastaava ajatus löytyy jo ystäväni Aristoteleen Sofistiset kumoamiset -teoksessa. Hän huomauttaa, että on helppo eritellä epäreiluja päätelmiä, kun saa tehdä sen kaikessa rauhassa. Kokemusta tarvitaan havaitsemaan ne myös keskustelun tuoksinassa.

Aristoteleen hyvekäsitys sopii dialogiin

Näkemys, että hyvälle toiminnalle on riittävää soveltaa mekaanisesti yleisiä periaatteita, ei jätä tilaa tunteiden aiheuttamille häiriölle. Aristoteelinen etiikan hyvekäsitys ei tee tätä virhettä.

Yksi iso haaste dialogille ovat tunteemme.

Ei ole helppo kuunnella arvostavasti toisen mielipiteitä, kun ne ovat kaukana omistamme. Kilpailuhenki herää tai emme vain jaksa kiinnostua toisen ’tyhmistä’ ajatuksista. Mutta miten palkitsevalta tuntuukaan oivaltaa jotain aidosti uutta kun on päässyt yhdistelemään omia ja muiden täydentäviä näkemyksiä! Se voi tuottaa suurempaa mielihyvää kuin väittelyn voittaminen.

Aristoteleen mukaan kukin hyve on järjen ja tunteen harmoninen yhdistelmä, ja täydellinen hyve on harvinaista. Esimerkiksi rohkea ihminen on ihanne, ihminen joka toimii rohkeasti joka tilanteessa omasta vapaasta halustaan. Järki tunnistaa tilanteen ja siihen sopivat keinot. Rohkean ihmisen tunteet ovat kehittyneet kasvatuksen ja harjoittelun tuloksena niin, että hän haluaa toteuttaa sen mitä järki suosittelee vastaan pyristelemättä.

Aristoteleen hyvekäsitykseen sisältyy myös ajatus tilanteiden ainutkertaisuudesta. Yleiset ohjeet kuten ’ole ystävällinen’ tai ’puhu rauhallisesti’ eivät toimi joka tilanteessa. Joskus on hyvä korottaa ääntään.

Dialogiohjeiden soveltamisessa tarvitaan arvostelukykyä.

Arvostelukyvyn kehittyminen taas tapahtuu parhaiten valmistautumalla ja tilanteen jälkeen pohtimalla ja arvioimalla keskustelun kulkua ja sen tuloksia kuten voimme oppia John Deweyltä vaikkapa Kai Alhasen kirjasta John Deweyn kokemusfilosofia. Pohdinnassa kysymme: tuottiko toimintamme sen mitä tavoittelimme vai jotain muuta? Parempaa vai huonompaa? Mistä ero johtui? Mitä voimme oppia tästä? Tämänkaltainen reflektiivinen arviointi kehittää kykyä soveltaa luovasti jo opittua uusissa tilanteissa.

Olisiko dialogin haaste siinä, että toisen ihmisen aito kohtaaminen on sen verran monimutkaista, että se vaatii monien, usein helppojen ohjeiden soveltamista samaan aikaan? Mutta onko mitään sen hienompaa kuin toisen hyväksyvä ja kunnioittava kohtaaminen?

Mistä on kyse?

Olet nyt varjossa ""Default shadow"". Poistu