Hiljaisen varjon ulkopolitiikka

Uusi turvallisuus -foorumi matkusti 1.-5.12. 2013 Kööpenhaminaan katsomaan, minkälaisia uuden turvallisuuden ratkaisuja Tanskassa on keksitty. Tässä sarjassa osallistujat blogaavat matkalta itseään inspiroineesta aiheesta.

Me suomalaiset olemme siilokansaa. Vahvimmillamme olemme olleet silloin, kun on pitänyt rakentaa moderneja järjestelmiä, jotka vastaavat kohdennettaviin, selkeisiin ongelmiin siilojen sisällä. Modernin maailman kehittyessä 70- ja 80-luvuilla suomalainen kyky tehdä rationaalisia järjestelyjä tuotti tuloksia, jotka vastasivat ajan haasteisiin täsmällisesti ja kilpailukykyisesti. Suomalainen teollisuus pumpattiin huippukuntoon varmistamalla kunkin sektorin mekaniikan toimivuus ja logistiikan sujuvuus. Samat ratkaisumallit ulotettiin yhteiskunnan kaikille tasoille. Taikasana oli sektori. Opetussektori varmisti laadukkaan koulutuksen, maataloussektori maaseudun kehittämisen, puolustussektori maan turvallisuuden ja sosiaalisektori huolehti niistä, jotka eivät vauhdissa mukana pysyneet.  Ulkopolitiikan tehtävä oli huolehtia siitä, että kahdenkeskiset suhteet rasvattiin tavalla, joka palveli sektoreiden hallintaa maan yhteiseksi hyväksi. Näin oli hyvä. Kaksinapaisessa vallan tasapainon maailmassa Suomi navigoi menestyksellisesti isompia laivoja kohteliaasti väistellen, oman reittinsä turvaten.

2000-luvulle tultaessa oli tapahtunut se, mistä Ismo Alanko lauloi jo vuonna 1990: Suomi putos puusta. Yllättävää oli vain se, että puu oli huomattavasti korkeampi, kuin kukaan arvasikaan. Vanhan Suomen arvot, autoritäärinen johtaminen, voimakkaat hierarkiat ja hiljaisen varjon politiikka eivät enää olleet vahvuusalueita, joiden varaan maata rakennettaisiin. Puusta pudonneen Suomen päänsärky on ollut raju ja pitkäkestoinen. Maan sisäisiin haasteisiin on, osin pakon edessä, pikkuhiljaa alettu herätä ja siiloja purkaa, niin kuntatasolla kuin valtionhallinnossa. Ylisektorisuus ja moniammatillisuus näkyy jo monilla alueilla. Käytännöt muuttuvat hiljalleen, suunta on oikea. Rohkeita valintoja ja päätöksiä on vuosien varrella alettu tehdä. Suomalainen ulkopolitiikka ei vastaavaan ole vielä pystynyt.

Ulkopolitiikallemme kuvaavaa on, että olemme mieltyneet sanaan ”ulkoasiainhallinto”. En ole ihan varma, löytyykö muista kielistä vastaavaa. Emme mielellämme puhu aktiivisesta ulkopolitiikasta, emme hoida ulkosuhteita, vaan hallinnoimme. Suomen toimiessa EU-puheenjohtajamaana muiden jäsenmaiden penseys maamme puheenjohtajuutta kohtaan on kummunnut siitä, että poliittisia linjauksia ja päätöksiä on ollut äärimmäisen vaikea saada eteenpäin.  Hiljaisen varjon ulkopolitiikka on virheiden välttämistä ja riskien karttamista. Tämä ei nykymaailmassa enää riitä.

Globalisaatiopuhetta on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana riittänyt niin paljon, että kyynisimmät jo haukottelevat leukansa sijoiltaan. Turhaan. Viimeistään nyt globalisaatio tulee ottaa tosissaan. Hillityt diplomaattilounaat eivät enää suomalaisia pelasta.  

Kansalaisen näkökulmasta oleellista on huomata, että ulkopolitiikan suurimmat haasteet ovat turvallisuuskysymyksiä. Niin kuin aina, kansainvälinen keskustelu kehittyy käsitteiden kautta. Inhimillinen turvallisuus, kova turvallisuus, globaali turvallisuus ja niin edelleen. Sanoo kielemme ja käsitteemme mitä tahansa, kansainvälinen turvallisuusympäristö on täysin toinen kuin vielä 30 vuotta sitten. Riskit ja uhat eivät rajoja tunne. Jos mennyt maailma käpertyi itseensä ja pyrki patoamaan ongelmat toisaalle, nyt suunnan tulee olla toinen.  

Aivan viime vuosina on jo nähty varovaisia merkkejä paremmasta. Suomi on pyrkinyt vahvistamaan profiiliaan erityisesti naisten oikeuksien puolesta toimimisessa ja jossain määrin myös rauhantyön kentällä. Hyvä näin. Pohjoismaisessa katsannossa Suomi kuitenkin laahaa vielä naapureiden perässä. Rohkeus tehdä ulkopoliittisia linjauksia ja selkeitä tavoitteenasetteluja on kohtuullisen kaukana eurooppalaisista kumppaneistamme. Näitä linjauksia emme kuitenkaan tarvitse muita varten, vaan itseämme. Miten Suomi haluaa edistää  globaalia turvallisuutta, mihin haluamme panostaa? Miten pääsemme löysähköstä ihmisoikeuspuheesta konkreettiseen ulkopoliittiseen strategiaan, joka ei vain kurki ikkunanraoista, vaan aukaisee ikkunat kunnolla, raikkaan ilman sisään päästäen? Tämä tarkoittaa myös resurssien kohdentamista päättäväisesti, eikä vain kansainväliset velvoitteet nipinnapin toteuttaen.

Näkemyksellinen ulkopolitiikka ei myöskään ole vain niin sanottua pehmeää turvallisuutta. Niin oleellisia kuin inhimillisen turvallisuuden kysymykset ovatkin, olisi naiivia kuvitella, että kriiseihin ja sotilaalliseen toimintaan liittyvä turvallisuus olisi jotenkin maailmankartalta kadonnut. Samalla kun sotilaallinen yhteistyö on jo käytännössä lisääntynyt voimakkaasti, poliittisen tason keskustelu asiassa on yhä melkoisen tabu. Kriisienhallintaan ja sotilaalliseen yhteistyöhön liittyvää debattia käydään Suomessa yhä kuiskaten. Jotta strategisia poliittisia päätöksiä asiassa kyettäisiin tekemään, selkeää ja avointa keskustelua on kuitenkin pakko käydä. Myös kovan turvallisuuden toimintaympäristö on muuttunut radikaalisti. Talvisodan henki ei enää vastaukseksi riitä. Sotilasyhteistyö ei voi olla irrallaan muusta ulkopoliittisesta kokonaisuudesta ja tavoitteenasettelusta. Ulkopolitiikka on turvallisuuspolitiikkaa.