Ilmastotyö vaatii ihmismielen ymmärrystä

Kestävyyskysymyksissä on otettava enemmän huomioon sosiaalisia ja psykologisia tekijöitä, jotka vaikuttavat merkittävästi ihmisten käyttäytymiseen, kirjoittaa Helsingin yliopiston tutkijatohtori Panu Pihkala.

Puhutko Sinä ilmastonmuutoksesta arjessasi? Vaikka jokainen nykyihminen on jossain määrin tietoinen ilmastonmuutoksesta, yllättävän harva puhuu siitä. Tämä arkinen havainto tuo näkyviin monimutkaisia ongelmia.

Ilmastonmuutoksella on suoria ja epäsuoria vaikutuksia, joista jälkimmäiset ovat vaikeammin havaittavia. Yksi epäsuora vaikutus on laajamittainen ahdistus, joka ilmenee usein tiedostamattomilla tavoilla. Psykologit ja psykoanalyytikot, kuten Suomessa esimerkiksi Johannes Lehtonen ja Jukka Välimäki, ovat havainneet ristiriidan ihmisten tekojen ja sisäisen ymmärryksen välillä. Tämä tuo uutta valoa siihen, miksi ihmiset eivät tunnu välittävän ilmastonmuutoksesta. Todellisuudessa useat ihmiset välittävät tavallaan liikaa. Maailman ja ympäristön tila ahdistaa heitä niin paljon, että he joutuvat turvautumaan erilaisiin psykologisiin mekanismeihin kestääkseen tilannetta.

Varsinainen ilmastonmuutoksen kieltäminen on vain yksi näistä mekanismeista. Huomattavasti yleisempi psykologinen reaktio on vähättely, joka mahdollistaa ongelman samanaikaisen myöntämisen ja torjumisen. Ilmastonmuutosta ei kielletä, mutta erilaisten mekanismien kautta sen merkitystä väheksytään.

Sosiologit ja kulttuurin tutkijat ovat havainneet, että teollisuusmaissa ilmenee sosiaalisesti rakennettua hiljaisuutta ilmastokysymyksiin liittyen. Esimerkiksi norjalaisessa yhteisössä tehty tutkimus osoitti, että ihmiset ovat piilevästi huolestuneita ilmastonmuutoksesta. Monet kokevat siitä syyllisyyttä, mutta heillä ei ole yhteisöllisiä keinoja tämän käsittelyyn. Joukkopaine torjuu yksilöiden yritykset puhua asiasta. Heidät leimataan ilonpilaajiksi ja yhteisön hyvinvoinnin horjuttajiksi.

Toistuvat uutiset kasvavista ympäristötuhoista ja niihin liittyvistä yhteiskunnallisista ongelmista eivät enää vaikuta, koska ihmiset ovat turtuneita niihin. Lisäksi erilaiset ihmisryhmät tulkitsevat viestintää eri tavoin. Perinteiset symbolit, kuten jääkarhut, tuottavat toivottua responssia vain osassa väestä. Toisten silmissä tällaiset symbolit liitetään erillisen ”ympäristöväen” agendaksi, joka lähtökohtaisesti torjutaan.

Inspiroivat tarinat ja aidot roolimallit purevat

Eri ihmisryhmille tarvitaan erilaista viestintää. Olennaisessa osassa ovat viestinviejät, joihin kohdeyleisö luottaa. Esimerkkinä toimii texasilainen Katharine Hayhoe, joka on sekä arvostettu ilmastotutkija että herätyskristitty. Tällaiset eri identiteettejä yhdistävät hahmot voivat murtaa ennakkoluuloja.

Tarinoiden ja erilaisten narratiivien merkitys on suuri. Ihmiset kaipaavat inspiroivia tarinoita, joissa on sekä yllättäviä käänteitä että realismin kaikupohjaa. Tämä on yksi syy Al Goren Epämiellyttävä totuus -elokuvan kansainväliseen menestykseen. Gore käänsi häviäjän imagonsa edukseen ja onnistui puhuttelemaan laajoja väestönryhmiä.

Yksioikoiset tarinat ilmastonmuutoksesta pelkästään uhkana tai mahdollisuutena eivät enää ole uskottavia. Ihmiset kaipaavat ajatustensa ja tunteidensa vakavasti ottamista. Jotta nämä tuntemukset voisivat kanavoitua positiiviseen toimintaan, tarvitaan aitoja yhteiskunnallisia vaikutusmahdollisuuksia. Pelkät kulutusvalinnat eivät riitä, vaan ihmiset kaipaavat todellista osallisuutta yhteisöjen kehittämiseen ja päätöksentekoon.

Luonnontieteiden asema on olennaisen tärkeä kestävyyskysymyksiä tutkittaessa, mutta ilmiön ymmärtäminen ja käytännön vaikuttamistyö vaativat humanistis-yhteiskunnallisen ympäristötutkimuksen painoarvon lisäämistä. Vähitellen tämä onkin alkanut näkyä esimerkiksi yliopistojen monitieteellisissä ympäristöopinnoissa, mutta lisäpanosta tarvitaan. Myös median edustajilla olisi tässä painopisteen säädössä tärkeä rooli.