sisällön esikatselussa tai sisältösivulla.
Enpä olisi uskonut, että palaan nyt lähes ikuisuuksia sitten valmistuneeseen (1996) väitöskirjaani Riskiyhteiskunta tuli kylään ja sen pohjalta tehtyyn kirjaan Riskiyhteiskunta vesilasissa (1998). Koska kuitenkin koronakriisin mukana riskiyhteiskunta on tullut kyläilemään meidän kaikkien elämään, niin en oikein voi muuta.
Väitöskirjani empiirisessä osuudessa tutkin, millaisia sopeutumisstrategioita ihmisillä on omaan arkeensa vaikuttavaan onnettomuuteen tai kriisiin. Löysin viisi strategiaa: minimointi eli itselle koituvien seurausten vähättely, syntipukin nostaminen esiin, fatalistinen nöyryys, huumori ja uusyhteisöllisyys (monilla jonkinlainen näiden kombinaatio). Koronakriisiin sopeutumisessakin tuntuvat nämä kaikki löytyvän. Esimerkiksi tuo syntipukin nostaminen esiin tuntuu olevan ajankohtainen strategia – Suomessa oppositio halusi ja kai haluaa vieläkin Krista Kiurun eroa maskijupakan vuoksi, Yhdysvalloissa Donald Trump löysi syyllisiä Kiinasta ja WHO:sta.
Varsinainen pihvi on kuitenkin väitöskirjani teoriaosuus, joka perustuu erityisesti kahden kuuluisan sosiologin ajatuksiin 1980- ja 1990-luvulta. Sekä Ulrich Beck että Anthony Giddens puntaroivat silloin perinpohjaisesti riskejä, riskiyhteiskuntaa ja refleksiivistä modernisaatiota. Beck tuli kuuluisaksi juuri riskiyhteiskuntakäsitteen ja -teorian alkuperäisenä hahmottelijana. Giddens puolestaan selkeytti ja jatkojalosti kyseistä teoriaa. Lähdetään liikkeelle Beckillä.
Beckin mukaan luokkayhteiskunnan keskeinen liikuttava voima voidaan tiivistää lauseeseen: Olen nälkäinen! Riskiyhteiskunnassa vastaava lause kuuluu: Olen peloissani!
Beckin mukaan luokkayhteiskunnan keskeinen liikuttava voima voidaan tiivistää lauseeseen: Olen nälkäinen! Riskiyhteiskunnassa vastaava lause kuuluu: Olen peloissani! Vaikka Beck itse ei alun perin pitänyt perinteisiä kulkutauteja varsinaisina riskiyhteiskunnan riskeinä, niin tämä keskeisen liikuttavan voiman näkökulma kyllä perustelee sen, miksi riskiyhteiskunta-ajattelu on nyt taas hyvinkin ajankohtaista.
Riskiyhteiskuntaan siirtymisen yksi tunnusmerkki on se, että huolissaan oloon perustuva yhteisyys ottaa poliittisena voimana tarpeisiin perustuvan yhteisyyden paikan. Beck kuitenkin selittää, että yhä on täysin epäselvää, kuinka huolestumiseen perustuva voima toimii. Koronakriisi on siis tästä näkökulmasta kuin jättimäinen tieteellinen koeasetelma. Kriisin aiheuttama huoli ja hämmennys näkyy nyt niin yksilöiden kuin yhteiskuntienkin toiminnassa.
Beck muistuttaa, että riskien pohdinta edellyttää epävarmuuden tunnustamista, joka puolestaan on yhteiskunnallisen itsekritiikin perusta. Toivoa sopii, että Beck on oikeassa ja ryhdymme itsekriittisesti nyt korjaamaan yhteiskuntamme valuvikoja ja torjumaan aktiivisesti muitakin viheliäisiä ongelmia kuin koronaa. Tiedossahan on, että koronakriisin varjossa muhii toisia, mahtavan viheliäisiä ongelmia. Ensimmäisenä mieleen tulee ilmastokriisi.
Giddens mielessä joka kerta, kun miettii kauppaan lähtöä
Anthony Giddens puolestaan kuvaa riskiyhteiskuntaa koskevissa kirjoituksissaan sitä tilannetta, johon ainakin itse törmään joka ikistä kauppareissua tai muuta kodista poistumista suunnitellessani: koko ajan on mietittävä riskejä ja niiden välttämistä. Giddensin mukaan tärkeää ei ole se, sisältääkö jokapäiväinen elämämme enemmän riskejä kuin elämä esimodernina aikana, vaan se, että modernisuuden olosuhteissa – ja erityisesti nyt koronaepidemian olosuhteissa – niin maallikoille kuin erikoisalojen asiantuntijoillekin riskien arviointi on jokapäiväistä toimintaa. Tätä riski-ilmastoa kukaan ei voi kokonaan välttää.
Koska kukaan ei modernissa tietoyhteiskunnassa pysty olemaan todellinen asiantuntija kuin yhdellä tai kahdella alalla, jää suurin osa yhteiskunnan abstrakteista järjestelmistä ja niiden toimintaperiaatteista epäselviksi enemmistölle ihmisistä. Koronakriisi on kuitenkin pakottanut eri järjestelmien asiantuntijat yhteistyöhön.
Giddens myös kirjoittaa siitä, kuinka modernissa yhteiskunnassa moni toiminta perustuu spesialisoitumiselle ja erikoisasiantuntemukselle. Tämä hämärtää monien kokonaiskuvaa yhteiskunnan toiminnasta. Koska kukaan ei modernissa tietoyhteiskunnassa pysty olemaan todellinen asiantuntija kuin yhdellä tai kahdella alalla, jää suurin osa yhteiskunnan abstrakteista järjestelmistä ja niiden toimintaperiaatteista epäselviksi enemmistölle ihmisistä. Koronakriisi on kuitenkin pakottanut eri järjestelmien asiantuntijat yhteistyöhön. Tasapainoa haetaan esimerkiksi talouden ja terveydenhuollon järjestelmien välille. Poliitikkojen lisäksi siis esimerkiksi ekonomistit ja lääkärit joutuvat pohtimaan asioita entistä laajemmin.
Giddens nostaa ansiokkaasti esiin nykyajan asiantuntijuuden ongelmia. Asiantuntijoiden tasoa arvioidaan usein heidän kyvyllään määritellä asioita mahdollisimman tarkasti, mikä puolestaan johtaa asiantuntijoiden ja asiantuntemuksen entistä suurempaan erikoistumiseen. Mutta mitä tarkemmin jotakin annettua ongelmaa tarkastellaan, sitä enemmän tätä ongelmaa ympäröivät tiedon alueet hämärtyvät asiantuntijoilta ja sitä vaikeampi heidän on nähdä, mitkä ovat ongelman vaikutukset heidän erikoisalansa ulkopuolella. Lisäksi monien alojen sisälläkin on asiantuntijoiden kesken erimielisyyksiä. Korona-aika maskijupakoineen on nostanut tämän entistäkin selvemmin esiin.
Riskit ja tunne haavoittumattomuudesta
Koska elämä on täynnä riskejä, niitä ei kuitenkaan pidä ajatella liikaa. Joskus sinne kauppaan on korona-aikanakin uskallettava. Jos riskejä ajattelee liiallisesti aivan koko ajan, riskit voivat alkaa hallita elämää täysin. Siksi ihminen tarvitsee haavoittumattomuuden tunnetta, joka estää hänen mieltään täyttymästä negatiivisilla uhkakuvilla. Haavoittumattomuuden tunne perustuu perusluottamukseen. Giddensin mukaan perusluottamukseen perustuva ihmisen ”suojakuori” on eräänlainen ”epätodellisuuden” tunne ennemmin kuin varma vakaumus turvallisuudesta.
Giddensin mukaan perusluottamukseen perustuva ihmisen ”suojakuori” on eräänlainen ”epätodellisuuden” tunne ennemmin kuin varma vakaumus turvallisuudesta.
Suojakuori sulkee pois ajatuksista mahdolliset tapahtumat, jotka voisivat uhata ihmistä fyysisesti tai hänen psykologista eheyttään. Suojakuori tavallaan seuloo ajattelusta pois ulkomaailman potentiaalisten vaarojen liiallisen pohtimisen, joka voisi jähmettää ihmisen toimintakyvyttömäksi. Näin suojakuori tekee mahdolliseksi rutiininomaisen jokapäiväisen elämän. Rutiinit kuitenkin voivat rikkoutua, kun tapahtuu jotain normaalista poikkeavaa – uutisissa näytetään vaikkapa filmi koronapotilaista sairaalan teho-osastolla – joka pakottaa ajattelemaan riskien pahimpia puolia. Usein kuitenkin rutiineihin palataan nopeasti. Esimerkiksi autoilijat eivät pitkään aja normaalia hitaammin nähtyään liikenneonnettomuuden: tunne haavoittumattomuudesta tulee huomaamatta pian takaisin.
Modernisuuden olosuhteissa on entistä vaikeampaa piiloutua Jumalan tai onnettaren selän taakse, sanoo Giddens. Kohtaloajattelu kuitenkin kieltäytyy katoamasta kokonaan. Esimerkiksi ihmisten asennoitumisessa suurriskeihin on usein jälkiä kohtaloajattelusta. Suuret ja vakavat uhat voivat varjostaa elämää, mutta yksilö saattaa kuitenkin luottaa siihen, että hallitukset, tutkijat ja muut asiantuntijat selvittävät ongelmat asianmukaisesti. Yksilö myös saattaa vain yksinkertaisesti ajatella, että ”kyllä kaikki lopulta selviää”. Tällaiset suhtautumistavat voivat joissain tapauksissa johtaa suoranaiseen fatalistiseen elämänkatsomukseen, joka on yksi mahdollinen reaktio koronakriisiin tai yleisemmin koko riskikulttuuriin.
Musta huumori kukoistaa riskejä pelätessä
Giddens kuitenkin lisää, että nyky-yhteiskunnassa on vaikeaa olla fatalisti ainakaan kaikilla elämänalueilla, koska nykyään niin monet asiat johdattavat meitä ottamaan aktiivisen asenteen omaan elämäämme. Giddensin mukaan fatalismilla onkin spesifeissä riskikonteksteissa tapana muuttua pragmaattiseksi hyväksynnäksi tai kyyniseksi pessimismiksi. Edellinen on ottamista päivä kerrallaan, jälkimmäinen on tapa torjua ahdistavaa huolestumista mustahkolla huumorilla, jota muuten sosiaalinen media on ollut korona-aikana pullollaan.
Tällaista sokeaa uskoa eli fatalismin sukuista ajattelua siis tarvitaan modernisuuden olosuhteissa, jotta voisi elää asiantuntijoiden päätösten kanssa ja niiden mukaan, sillä asiantuntijoiden päätöksiäkään ei täysin varmasti voi perustella.
Fatalismi on sekä kytköksissä modernisuuteen että sen vastaista. Modernisuuden vastaista fatalismi on siinä, että moderni yhteiskuntajärjestelmä on kytketty luonnon hallintaan ja historian refleksiiviseen tekemiseen. Kohtalolla ei pitäisi olla mitään formaalia osuutta tällaisessa järjestelmässä. Toisaalta kuitenkin myöhäismodernisuuteen kuuluvaan tiedon refleksiivisyyteen kätkeytyy kohtaloajattelun siemen seuraavalla tavalla:
Kaiken tiedon epäilyksenalaisuuden takia erilaisten asiantuntijajärjestelmien sisällä voi olla asiantuntijoiden välisiä erimielisyyksiä. Jotta ihmiset voisivat elää tasapainoista, turvallisen tuntuista elämää nykyaikaisessa yhteiskunnassa, heidän pitää kuitenkin luottaa yhteiskunnan asiantuntijajärjestelmiin – tällä hetkellä esimerkiksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitokseen THL:ään. Tähän luottamiseen taas kuuluu osana eräänlainen sokea usko järjestelmien toimivuuteen. Tällaista sokeaa uskoa eli fatalismin sukuista ajattelua siis tarvitaan modernisuuden olosuhteissa, jotta voisi elää asiantuntijoiden päätösten kanssa ja niiden mukaan, sillä asiantuntijoiden päätöksiäkään ei täysin varmasti voi perustella. Kohtaloajattelun paluu kuuluu Giddensin mukaan myöhäismodernisuuteen, vaikka modernisuuden alkuperäisiin ideaaleihin se ei kuulu.
Kohtalokkaat hetket nostavat moraalin uudestaan arvoon
Giddens tuo esiin, kuinka monet tapahtumat voivat panna suojakuoremme eli luottamuksen vaipan turvallisuuden tunteen ympäriltä paineen alle. Haastavimpia tilanteita ovat niin sanotut kohtalokkaat hetket, jotka ovat sekä huolestuttavia että ainakin potentiaalisesti merkittäviä elämänmuutoksia aiheuttavia. Kohtalokkaiden hetkien kohtalokkuus on siis eri asia kuin fatalistinen kohtalousko. Kohtalokkaina hetkinä, nykytilanteessa vaikkapa läheisen sairastuttua koronaan tai flunssan oireiden pakottaessa koronatestiin, ihminen joutuu konkreettisesti kohtaamaan vaaroja tai abstrakteihin järjestelmiin sisältyviä huolenaiheita. Kohtalokkaat hetket uhkaavat suojakuorta kokonaisuudessaan, koska ne murtavat rutiinit, jotka ovat tärkeä osa suojakuorta.
Elämänpolitiikka nousee valinnan vapaudesta ja siihen kuuluu sellaisten moraalisesti oikeutettujen elämäntapojen kehittäminen, jotka edistävät ihmisten itsensätoteuttamista ja jotka ottavat huomioon asioiden globaalin keskinäisriippuvuuden.
Kohtalokkailla hetkillä ei kuitenkaan ole pelkkiä epävarmuutta lisääviä vaikutuksia, vaan niillä voi olla positiivisiakin seurauksia, sillä ne pakottavat yksilön huomioimaan muuttuneen tilanteen ja siihen kuuluvat uudet vaatimukset ja mahdollisuudet. Moni on esimerkiksi koronan takia ryhtynyt tarkemmin pohtimaan elämänarvojaan. Myös monen aiemmin näkymättömiin jääneen asian arvo on noussut, esimerkkeinä vaikkapa luontoyhteys tai ihmisten kohtaaminen kasvokkain.
Giddens näkee kohtalokkaat hetket osana tiestä kohti elämänpolitiikkaa. Kohtalokkaat hetket nostavat esiin eksistentiaalisia kysymyksiä, joihin vastaaminen vaatii puolestaan sosiaalisen elämän uudelleenmoraalistamista, jota Giddens kutsuu elämänpolitiikaksi. Elämänpolitiikka nousee valinnan vapaudesta ja siihen kuuluu sellaisten moraalisesti oikeutettujen elämäntapojen kehittäminen, jotka edistävät ihmisten itsensätoteuttamista ja jotka ottavat huomioon asioiden globaalin keskinäisriippuvuuden.
”Kuinka meidän tulisi elää” -kysymyksen vastaukset politisoituvat. Giddens korostaa, että positiivisten elämänarvojen tavoittelu onkin liitettävä avoimeen keskusteluun sosiaalisesta ja ekologisesta muutoksesta. Näin elämänpolitiikka täsmentyy ja liittyy perustavanlaatuisiin eettisiin pohdintoihin.
Ilmastokriisin kärjistyminen on viime vuosina tehnyt tämän hyvin selväksi. Tai viimeistään koronakriisin luulisi osoittavan keskinäisriippuvuutemme.
Giddens näkee, että nyt universaaleilla arvoilla olisi mahdollista syntyä, sillä nyt, globalisoituneen modernisuuden aikakaudella, ihmiskunnalla on yhteiset uhat. Ilmastokriisin kärjistyminen on viime vuosina tehnyt tämän hyvin selväksi. Tai viimeistään koronakriisin luulisi osoittavan keskinäisriippuvuutemme.
Sivistys+-projekti yllättäen jatkaa siitä, mihin väitöskirjani jäi
Perustaltaan Giddensin positiivinen visio elämänpolitiikasta, uudenlaisista universaaleista arvoista ja uhkissakin piilevistä mahdollisuuksista on samanlainen kuin Ulrich Beckin kirjoituksissaan esittämä visio ”valistuksen elävöittämisestä”. Ja tässä kohtaa on aivan pakko mainita, että tuo ”valistuksen elävöittäminen” on Sitran tuoreen Sivistys+-projektinkin tavoitteena! Tätä en miettinyt projektia valmistellessani, mutta nyt, kun taas selailin väitöskirjaani, se on ainakin itselleni selvää.
Lisäksi se, että Sivistys+ haluaa laajentaa keskustelua tiedollisesta sivistyksestä eli oppimisesta myös eettiseen ja yhteiskunnalliseen sivistykseen, on linjassa Giddensin tähdentämien sosiaalisen elämän uudelleenmoraalistamisen ja globaalin keskinäisriippuvuuden huomioimisen kanssa. Sivistyksestä puhuttaessa muistetaan yhä liian usein vain sen tiedollinen, oppimiseen ja osaamiseen keskittyvä ulottuvuus. Sivistyskeskusteluakin on siksi syytä ”uudelleenmoraalistaa”, tai kuten me olemme Sivistys+-projektissa muotoilleet: ”Jälkiteollisessa yhteiskunnassa sivistys ei voi enää olla korostuneesti vain oppineisuutta ja osaamista, vaan sivistykseen pitää liittyä entistä enemmän vastuunkantoa ja muutosvalmiutta.”
Lähteet
Lahti, V.-M. (1996): Riskiyhteiskunta tuli kylään. (Väitöskirja.) Helsingin yliopiston sosiologian laitoksen tutkimuksia No. 229.
Lahti, V.-M. (1998): Riskiyhteiskunta vesilasissa. Helsinki University Press.
Suosittelemme
Tästä eteenpäin.