Kuplat ovat Suomen tuho

Eduskuntavaalien jälkeen käytiin lyhyt, mutta tylsä keskustelu kuplista. Kuviteltuihin kupliin tungettiin ainakin punavihreiden puolueiden äänestäjiä eräistä etelä-helsinkiläisistä kaupunginosista. Samalla julkisuudessa rakennettiin muutenkin ahkerasti vastakkainasettelua kaupunkiseutujen ja maaseudun suomalaisten välille alueellisen äänestyskäyttäytymisen perusteella. Otsikoissa kyseltiin, onko Suomi jakaantunut rajusti kahtia.

Vastaus on että kyllä, Suomi on jakaantunut, mutta eri tavalla ja monimutkaisemmin kuin vaalien jälkeisissä pika-analyyseissa oletettiin.

Kuplat, jotka oikeasti ovat Suomelle tuhoisia, muodostuvat hyvin pitkälti suomessa, siis kielessä ja sen liepeillä. Käytetyt sanat ovat keino ottaa kanssaihmiset mukaan yhteisen ymmärryksen piiriin – tai sulkea sen ulkopuolelle. Joskus tämä on tarkoituksellista, mutta usein tahatonta ja huomaamatonta.

Lukuisissa Suomen taloudellista kilpailukykyä koskevissa strategioissa, analyyseissa ja ennusteissa pienen maan yhtenäisyyttä pidetään maallemme verrattomana kilpailukykytekijänä. Ironista kyllä, usein samassa strategiatekstissä käytetään kuitenkin huolettomasti sanoja, joita suurin osa suomalaisista ymmärtää huonosti tai ei lainkaan. Asioita benchmarkataan, fasilitoidaan ja operoidaan, jotta saataisiin riittävän hyviä business caseja.

Ei sillä, että suomen kielen käyttäminen olisi helppoa. Jokainen, joka on miettinyt, miten ilmaista selvällä suomen kielellä vaikka nopeaan kasvuun pyrkivien kasvuyritysten myyntipuheet (startup, pitching), tietää tämän. Eikä vaikeaselkoisuus edellytä vierasperäisiä sanoja. Jokainen, joka on miettinyt arkijärkisiä tapoja kertoa vaikka sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämislain kohtalon viimeisimmistä käänteistä tavalliselle terveyskeskuskävijälle tai omalle mummolleen, tietää tämänkin.

Se, että ymmärtää, mitä toinen sanoo, ei tarkoita, että hänen kanssaan pitäisi olla asioista samaa mieltä. Yhteinen, ilmaisuvoimainen kieli ja ymmärrys eivät vähennä mielipiteiden kirjoa, vaan ne rikastavat sitä. Jotta erimielisyys olisi ylipäätään mahdollista, pitää olla yhteinen käsitys siitä, mistä puhutaan. Muuten keskustelijat huutavat toistensa ohi, eikä mielipiteiden vaihdosta voi syntyä uutta, aiempiin näkemyksiin verrattuna jalostunutta ja itse asiaa eteenpäin vievää ajattelua. Pienellä maalla ei ole varaa haaskata hyviä ideoita ja elämänkokemuksen tuomaa näkemystä vain siksi, että emme viitsi puhua tavalla, jota kaikki ymmärtävät koulutustaustasta, kielitaidosta tai ikäluokasta riippumatta. 

Laiskan (tai ovelan) ajattelijan ja keskustelijan on toki helpointa ohjata keskustelu heti kättelyssä sivuraiteelle, koska silloin oma näkemys ei joudu aidosti samalle viivalle keskustelukumppanin kilpailevien mielipiteiden kanssa. Yksi esimerkki tästä on sote-uudistuksenkin piirissä käyty keskustelu, jossa kuulee usein puhuttavan palvelujen yksityistämisestä, vaikka kyse olisi lailla julkisten toimijoiden järjestettäviksi määrätyistä tehtävistä. Näitä palveluja ei voi ”yksityistää”, vain ulkoistaa, joka on eri asia. Tässäkin käsitteiden löperö käyttö lienee toisinaan tahatonta, toisinaan tahallista. Lopputuloksen itse asia, sote-palvelurakenteen ja sote-rahoituksen uudistaminen sekä parempien palvelujen tekeminen jäävät yhtäkaikki paitsioon.

Yksi hyvinvoinnin edellytys on kokemus kuulumisesta johonkin joukkoon ja että ymmärrämme ainakin suurin piirtein, mitä ympärillämme tapahtuu ja että koemme voivamme vaikuttaa omaan elämäämme. Tämä pätee, olipa kyse oman kylän terveyskeskuksen ja palvelujen kohtalosta, paikkakunnan suurimman tehtaan tuotannon siirtymisestä Kiinaan tai uudesta, jännittävältä kuulostavasta toimialasta, jolla on vaikeaselkoinen nimi. Cleantechin, teollisten symbioosien tai biohakkeroinnin mahdollisuuksista – ja niitähän riittää – on vaikea innostua, jos ei tiedä, mitä ne tarkoittavat.

Vastikään postitettujen puolustusvoimien reserviläiskirjeiden herättämät, yllättävänkin voimalliset reaktiot kertovat ainakin osin siitä, että monet kaipaavat itselleen tarkoitusta, ymmärrettävää ja yksiselitteistä tehtävää ja joukkoa, johon kuulua. Tämä tehtävän ja tekijän roolin kaipuu pitää valjastaa hyötykäyttöön.

Osa kielellisistä raja-aidoista on toki perusteltuja. Minua ei haittaa, jos sydänlääkäri tutkii sydänfilmiäni ja käyttää analyysissaan vaikeaselkoisia ammattisanoja, kunhan muut ammattilaiset tietävät, mistä hän puhuu ja saan pohdintojen lopputuloksena tietää, onko sydämeni kunnossa vai ei. Yhteiskunnallisessa keskustelussa ja politiikassa sanat ovat kuitenkin tekoja. Niissä matka, siis se keskustelu, on demokratian ja järjestelmän legitimiteetin eli yleisen hyväksyttävyyden kannalta melkein yhtä oleellinen kuin varsinainen päämäärä eli päätökset.

Kaikilla suomalaisilla on oikeus osallisuuteen tässä keskustelussa, olipa kyse sotesta tai vaikka siitä, että julkinen taloutemme on kroonisesti pakkasella, siis julkisen talouden kestävyysvajeesta. Tämän osallisuuden toteutumisesta, siis ymmärrettävästä kielestä, vastuu on poliitikoilla, virkamiehillä, ministeriöillä, tutkimuslaitoksilla, tulevaisuusorganisaatioilla, toimittajilla, viestintäasiantuntijoilla, some-aktivisteilla, yleisönosastokirjoittajilla, sinulla ja minulla.

Suomi on hyvä, tai ainakin parempi, jos suomi on hyvää.