Mahtava taidemyönteinen yhteiskunta

Kun poliitikkoa pyydetään kirjoittamaan teksti kulttuuripolitiikasta, kirjoittaa hän yleensä taiteen yhteiskunnallisesta merkityksestä. Toinen suosittu kestoaihe on taiteen rahoitus. Aihevalinnoissa ei sinänsä ole mitään väärää tai yllättävää. Poliitikot päättävät rahoituksesta ja sääntelystä, joten on järkevää, että he pidättäytyvät siinä aiheessa, eivätkä lähde sekoilemaan liikaa taiteen sisältöpainotuksia tai postmodernismia kommentoivilla kannanotoilla. Silti epäilen, että olemme vähän liian kaavoihin kangistuneita, mitä tulee taiteen tukemisen eri mahdollisuuksiin.

Kunnianhimoisen kulttuuribudjetin, toimivan valtionosuusjärjestelmän ja läpinäkyvän apurahajärjestelmän lisäksi pitäisi laajemmin miettiä, minkälainen mahdollisimman taidemyönteinen yhteiskunta on. Taidetta ja taiteen tekemisen edellytyksiä voi edistää monilla muillakin tavoilla kuin vain suorilla rahoituspäätöksillä.

Taidemyönteistä yhteiskuntaa ohjaavat muutkin arvot kuin vain puhtaasti aineelliset tai talouteen liittyvät. Se on yhteiskunta, jonka toimivuutta ja onnistumisia ei mitata vain BKT:n koolla ja talouskasvun suuruudella vaan sen empatiakyvyllä, luovuudella ja ihmisten onnellisuudella. Se on yhteiskunta, jossa ahtaiden käyttäytymisnormien sijasta on tilaa luovalle hulluudelle, omaperäisyydelle ja itsensä määrittelylle. Se on yhteiskunta, jossa aatteita ja ajatuksia voi kyseenalaistaa, kompata, vastustaa ja kannattaa vapaasti.

Taidemyönteisen yhteiskunnan koulutusjärjestelmässä opintosuunnitelmiin on jätetty tilaa niin kuvataiteelle, musiikille kuin draamallekin. Pärjäämistä näissä aineissa ei nähdä vähemmän merkityksellisenä kuin pärjäämistä luonnontieteissä, ja korkeakouluun voi päästä muutoinkin kuin suorittamalla pitkän matematiikan. Tämä siksi, että on ymmärretty ilmaisun, yleissivistyksen ja luovuuden merkitys kaikelle oppimiselle ja työlle. Matematiikka ja draama eivät ole toisilleen vastakkaisia opintopolkuja, vaan toisiaan täydentäviä.

Taidemyönteisen yhteiskunnan työelämässä on ymmärretty hyödyntää automaatiota ja robotteja ihmisten vapaa-ajan lisäämiseksi. Läpi ihmiskunnan historian on teknologinen kehitys hyödyttänyt työläisiä, kun kaikista vaarallisimmat, raskaimmat tai terveydelle haitallisimmat työvaiheet on onnistuttu automatisoimaan. Tämän lisäksi aina viime vuosikymmeniin asti ohjattiin työn parantunut tuottavuus työajan lyhenemiseen. Työn vähenemiseen kannattaa siksi edelleen suhtautua mahdollisuutena, ei uhkana. Lisääntyneellä vapaa-ajalla voi vaikka nukkua, keksiä yhteiskunnallisia innovaatioita, osallistua synnytystalkoisiin, tai harrastaa ja kuluttaa taidetta ja kulttuuria.

Taidemyönteisen yhteiskunnan sosiaaliturva- ja eläkejärjestelmät ovat myös vihdoin oppineet ymmärtämään, miten luova työ toimii. Työttömiä ammattitaiteilijoita ei enää ohjata työvoimatoimistosta osallistumaan harrastajaryhmien toimintaan, eivätkä toiminimellä työskentelevät joudu enää kieltäytymään työkeikoista kokonaan tuen menettämisen pelossa. Perustulo huomioi jokaisen oikeuden riittävään perusturvaan, mutta sen lisäksi on huolehdittu taiteentekijöiden erilaisista ansaintamalleista taiteilija-allianssin, apurahajärjestelmän, näyttelykorvauksen ja lainauskorvausten kaltaisten toimintamallien muodossa.

Taidemyönteinen yhteiskunta myös näyttää erilaiselta. Taidetta ei ole eristetty vain museoihin ja lavoille, vaan siihen törmää niin katukuvassa kuin julkisissa instituutioissakin. Tiloja ei pidetä tyhjillään, vaan sekä julkiset että yksityiset toimijat ovat ymmärtäneet, että luovuus tarvitsee myös fyysisiä tiloja kehittyäkseen – varsinkin, kun on kyse useiden eri ihmisten yhteisistä projekteista.

Taidemyönteisessä yhteiskunnassa olisi myös jokaviikkoinen taiteeseen liittyvä somekohu! Siinä yhteiskunnassa ihmiset käyttäisivät vähintään yhtä paljon aikaa ilahtuakseen, pöyristyäkseen, järkyttyäkseen ja ihastuakseen taiteesta kuin tällä hetkellä erinäisiin, enemmän tai vähemmän asiayhteydestään irrotettuihin, lausuntoihin. Miten mahtavaa!