Millaista sivistystä tarvitaan, kun lyhdyt sammuvat ympäri Euroopan?

Sota Euroopassa jyrää alleen ihmisiä tuhatpäin, ja miljoonat ovat lähteneet pakosalle. Taistelujen jalkoihin on jäänyt myös Ukrainan ruoka-aitta, jonka anti on ollut elinehto lukemattomille ihmisille. Maailmaa uhkaa laaja ruokakriisi. 

Vaikka Eurooppa näyttää olevan yksissä tuumin tukemassa Ukrainaa raakaa hyökkäystä vastaan, synkkiä pilviä on taivaalla. Unkarissa Viktor Orbán voitti vaalit huolimatta myötämielisestä suhteestaan Vladimir Putiniin. Vaikka Ranskassa presidentti Emmanuel Macron valittiin toukokuussa jatkokaudelle, äärioikeiston ehdokkaan Marine Le Penin suosio on noussut kohisten. Puolassa ukrainalaiset pakolaiset kohtaavat yhteiskunnan, jossa naisten oikeudet ovat ahtaalla. 

Viime aikoina mieleeni ovat nousseet yhä uudelleen Iso-Britannian ulkoministerin Sir Edward Greyn nimiin laitetut sanat ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä: ”Lyhdyt sammuvat ympäri Euroopan, emmekä näe niiden enää syttyvän elinaikanamme.” Synkeän lausunnon jälkiosan tunnoissa en sentään ole, mutta uudessa historian iltahämärässä asioita on ajateltava uudelleen. 

Energiamurros kertarysäyksellä? 

Euroopan lyhdyt uhkaavat sammua myös kirjaimellisesti. Maanosan riippuvaisuus venäläisestä tuontienergiasta on osoittautunut vaikeaksi katkaista, mutta inhimillisyyden mielessä katkaistava se olisi, niin nopeasti kuin mahdollista.  

Energiasiirtymästä on tullut yhtäkkiä entistäkin kiireisempi asia. Sen sijaan, että entisen kaltaista menoa voitaisiin jatkaa sujuvasti purkamalla vanhaa energiajärjestelmää ja rakentamalla uutta rinnalle, uudessa tilanteessa kulutuksen vähentäminen ja säännöstely täytyy vihdoin ottaa tosissaan. Ympäristötutkijat ovat viestineet tämän tarvetta jo pitkään, mutta vailla suurta vaikutusta.  

Koronapandemian aikana mahdottomasta tuli hetkeksi mahdollista, tosin väliaikaisina hätätoimina. Silti tuon kriisin keskellä heräsi toivoa, että voitaisiin ”elpyä eteenpäin”, käyttää elpymistä mahdollisuutena muutokseen.  

Ekologisen jälleenrakennuksen dilemma 

Mahdollisuus kuitenkin menetettiin: yhteiskunnat eivät lähteneet kääntämään kurssia voimallisesti. Elvyttiin yksi askel eteen ja toinen taakse, ehkä kaksikin. Tähän vaikutti varmasti myös pelko siirtymän poliittisista seurauksista: pyristeleminen irti fossiilitaloudesta saa aikaan vastareaktioita, joiden hyväksikäytössä äärioikeisto on osoittautunut yhä kyvykkäämmäksi. Sama pelko näkyy nyt, kun Venäjän energiatuonnin kohtaloa puntaroidaan. 

Ekologisen jälleenrakennuksen dilemma ei ole siten vain teknis-taloudellinen vaan myös sivistyksellinen. Miten huolehtia, että yhteiskunnan aineenvaihdunnan perinjuurinen muutos ei synnytä ylitsekäymättömiä vastavoimia? Jos viime vuodet jotain opettavat niin sen, että yhteiskuntien suunta voi muuttua hyvin äkillisesti. 

Ongelma muuttuu entistäkin kipeämmäksi, kun sota-aikana kiireiset hätätoimet ja pidemmän aikavälin muutokset joutuvat helposti ristiriitaan. On houkuttelevaa perua aiempia vaikkapa energia- tai ruokajärjestelmää koskevia päätöksiä väliaikaisesti yhteiskunnallisten ristiriitojen välttämiseksi. Mutta väliaikaisesta tulee helposti pysyvämpää nykyajan kroonistuneessa hätätilassa. 

Sivistystä täytyy uskaltaa puolustaa 

Jos ekologista jälleenrakennusta viivytellään ja hidastellaan vastareaktioiden pelossa aina, kun vaikeuksia tulee eteen, se on lähtökohtaisesti epäonnistunut. Kuten sanottua, se on myös sivistyksellinen projekti, ja synkkinä aikoina sivistyksen ytimestä olisi pidettävä lujasti kiinni. Tärkeitä asioita on uskallettava puolustaa. 

Hahmottelin syksyllä 2021 BIOS-tutkimusyksikön sivuilla lähtökohtia sivistykselle ekologisen jälleenrakennuksen maailmassa, jossa elämän ekologiset ja materiaaliset reunaehdot otetaan tosissaan. Hämärtyvässä Euroopassa lähtökohtia on ajateltava paljon tarkemmin. Mitkä ovat niitä sivistyksen ydinasioita, jotka ovat nyt kriisien keskellä erityisen tärkeitä, jopa kaiken muun edellytyksiä? 

Globaali vastuunkanto on ohittamaton velvollisuus moninaisesti yhteenkietoutuneessa maailmassa. Pandemia ja käynnissä oleva sota osoittavat yhteisen haavoittuvaisuuden, jota ei voi torjua vetäytymällä kansalliseen itsekkyyteen. Ruoka- ja energiakriisien torjuminen edellyttää yhteistyötä ja avunantoa. 

Siirtymän oikeudenmukaisuus on ymmärrettävä vahvasti, tasavertaisuuden näkökulmasta. Kun jälleenrakennus purkaa yhtäällä ja pystyttää toisaalla, ja kun osa työstä muuttuu tarpeettomaksi, tarvitaan uusjakoa. Sivullisuutta ja syrjäytymistä ei torjuta vain koulutuksella, vaan voimavaroja on ohjattava sinne, missä niitä tarvitaan. ”Alueiden kapina” on niin kansallinen kuin kansainvälinen uhka maailmanhistoriallisen mullistuksen keskellä. 

Olen myös vakuuttunut siitä, että sivistys vakiintuu ja juurtuu kunnolla vasta käytäntöjensä myötä. Ei pidä jäädä odottamaan, että ensin arvostukset muuttuvat, jotta voitaisiin yhteisymmärryksessä toimia niiden mukaisesti. Kiistat ja ristiriidat lienevät väistämättömiä ekologisen jälleenrakennuksen varrella, mutta jos oikeudenmukaisuutta ja tasavertaisuutta tukevia käytäntöjä uskalletaan rakentaa ja puolustaa, on toivoa, että väräjävien lyhtyjen valo muuttuu kirkkaammaksi.