sisällön esikatselussa tai sisältösivulla.
“Nato-päätöksessä tarvitaan selkärankaa.” “Nato-ovesta kannattaa astua sisään.” “Suomen Nato päätöksessä on pohdittava tulevaisuutta.” ”Nato-pohdinnan on perustuttava syvään analyysiin.” “Kiitos Putin, kun avasit silmäni Naton hyödyille.”
Yllä vain muutamia otsikoita suomalaisten lehtien yleisönosastokirjoituksista viime päiviltä. Venäjän aloittama sota nosti selkeän kärkiteeman kansakunnan pulssille. Ihmiset ovat ymmärrettävästi huolissaan turvallisuusympäristön radikaalista muutoksesta eivätkä halua olla kriisissä pelkkiä sivustaseuraajia.
Ukrainan sota on jo osoittanut, että ihmiset haluavat eri tavoin ottaa osaa keskusteluihin Suomen tulevaisuudesta ja vaikuttaa myös itse. Tästä kertovat myös kaksi Nato-jäsenyyteen liittyvää kansalaisaloitetta. Vastaavanlaista yhteistä pohdintaa Suomen seuraavasta suunnasta ei ole nähty EU-lähentymisen ja jäseneksi liittymisen jälkeen.
Poliittisen keskustelun aktiivisuus on merkki demokratian vahvuudesta. Tästä huolimatta kansalaisten aktivoituminen ja historiallisen nopea käänne suhtautumisessa Nato-jäsenyyteen asettavat myös haasteen poliittiselle päätöksenteolle.
Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen päätöksenteko on perinteisesti ollut hyvin konsensushakuista ja perustunut julkisuudelta piilossa käytyihin luottamuksellisiin keskusteluihin. Toimintalogiikkana on ollut korostaa lopputulosta ja Suomen kannan menestyksekästä edistämistä kansainvälisillä foorumeilla. Tämä on tapahtunut avoimen julkisen keskustelun ja laajemman kansalaisten osallistumisen kustannuksella. EU-asioita koskeva päätöksenteko on noudatellut pitkälti samaa toimintalogiikkaa.
Kriisit vaikuttavat myös valtaan. Kun nopean päätöksentekokyvyn merkitys kasvaa, on tyypillistä, että valta keskittyy.
Keskitetyllä päätöksenteolla on poikkeuksellisina aikoina paikkansa. Lisäksi on ymmärrettävää, että akuutissa kriisissä demokraattisen keskustelun ja päätöksenteon avoimuuden kehittäminen ei nouse agendalle. Katse kääntyy vaalien turvaamiseen, huoltovarmuuteen, strategiseen ennakointiin, puolustuskykyyn ja kyberturvallisuuteen.
Kriisiherkässä maailmassa demokratian kannalta keskeinen kysymys on, miten ihmisten halu vaikuttaa, kokemus osallisuudesta sekä tarve nopeisiin keskitettyihin päätöksiin saadaan tulevaisuudessa sovitettua yhteen.
Suomalaisten kasvanut osallistumishalu näkyy ajankohtaisen kriisin lisäksi kansalaisyhteiskunnasta nousevana aktiivisuutena. Mielenosoitusten, somealustojen kautta johdettujen kansanliikkeiden ja väkivallattomien protestien määrä on kasvanut. Halua ja kykyä päätöksentekoon vaikuttamiseen on, mutta joidenkin ryhmien ja aiheiden kohdalla ihmiset kokevat viralliset osallistumistavat riittämättömiksi.
Mikäli esimerkiksi Nato-kysymyksen ratkaiseminen siirtyy pidemmälle tulevaisuuteen, olisi sääli rajata kansalaiset ulos keskustelusta toppuuttelemalla. Isojen päätösten lopputulema on yleensä parempi, kun tahtotila ja ymmärrys taustatekijöistä on laajasti jaettu. Tämän vuoksi olisi hyvä puhua kansalaisten vahvemman mukaan ottamisen vaihtoehdoista – muistakin kuin kansanäänestyksestä. “Kyllä” tai “Ei” -vaihtoehdot on huono lähtökohta isojen, monimutkaisten päätösten tekemiseen, kuten olemme Brexitin kohdalla nähneet. Sen sijaan esimerkiksi Irlannissa aborttioikeuden puntarointiin vuosina 2016–2018 testattu kansalaiskokouksen malli voisi sovellettuna sopia Suomeenkin.
Kriisiherkässä maailmassa demokratian kannalta keskeinen kysymys on, miten ihmisten halu vaikuttaa, kokemus osallisuudesta sekä tarve nopeisiin keskitettyihin päätöksiin saadaan tulevaisuudessa sovitettua yhteen. Mediaympäristön muutos ja somepolitiikan mahdollisuudet ovat jo pitkään vähentäneet kansallisten hallitusten yksinoikeutta toimia keskustelujen portinvartijoina ja kansallisen edun määrittelijöinä. Kansalaisyhteiskunnasta nousee merkittäviä liikkeitä ja toimijoita, joiden osaaminen ja näkemykset vaikuttavat vähintään epäsuorasti päätöksentekoon. Britannian ja Ranskan ilmastoaiheiset kansalaisraadit opettivat, että kansalaisilla on monissa asioissa suurempi valmius isoihin muutoksiin kuin päätöksentekijät uskovat.
Ilmassa on myös toiveikkuutta. Kansalaisyhteiskunnan tavoin elinkeinoelämä ja yritykset ovat lähteneet voimakkaasti puolustamaan demokratiaa. Toivottavasti muutos kestää, ja demokratia- ja ihmisoikeuskysymykset huomioidaan ilmastoteemojen tavoin entistä laajemmin yritysten toiminnassa. Kaikkia sektoreita tarvitaan demokratian puolustamiseen ja vahvistamiseen – niin maailmalla kuin kotonakin.
Suosittelemme
Tästä eteenpäin.