sisällön esikatselussa tai sisältösivulla.
Vaalikeskusteluissa katse on tiukasti seuraavassa neljässä vuodessa, korkeintaan mainitaan vuosi 2035, johon esimerkiksi Suomi on asettanut hiilineutraalistavoitteensa. Olen silloin 36-vuotias. Kaikella todennäköisyydellä ikäluokallani on edessä vielä monta vuosikymmentä tällä planeetalla. Mutta niistä vuosista ei kukaan poliitikko puhu.
Ajattelemme, että tulevaisuus tulee huoneeseen, kun kutsumme nuoret mukaan tai kysymme heidän mielipidettään.
Ajattelemme, että tulevaisuus tulee huoneeseen, kun kutsumme nuoret mukaan tai kysymme heidän mielipidettään. Ja tuleehan se lähemmäs, sukupolven mitan ainakin. Mutta luommeko samalla kuitenkaan itse yhteiskuntaa, joka kannustaisi katsomaan tarpeeksi pitkälle? Tarjoammeko vaihtoehtoja tai eväitä kuvitella toisenlaisia tulevaisuuksia? Jos jäämme odottamaan, että tulevat sukupolvet tekevät muutoksen, paitsi myöhästymme pahasti esimerkiksi mahdollisuuksista hillitä ympäristökriisien pahimpia vaikutuksia, myös siirrämme vaikutusmahdollisuuksiamme entistä kauemmas. Politiikassa on lopulta aika vähän mahdollisuuksia saada suuria vaikutuksia aikaan välittömästi, suurin osa päätösten seurauksista muuttuu todeksi vasta vuosien kuluttua.
Ajattelen, että ympäristökriisin torjuntaan tarttuminen vaatii meiltä sekä rehellistä nykytilan myöntämistä (ei mene hyvin) että kuvaa tulevaisuudesta, jossa asiat on hyvin (voisi mennä paremmin). Elinehto näiden toisenlaisten tulevaisuuksien kuvitteluun olisi yhteiskunnallisen keskustelun aikajänteen pidentäminen. Päättäjä, joka pelaa vain oman kautensa puitteissa, ei ole tulevaisuuden puolella.
Jos emme tietoisesti pohdi, millainen tulevaisuus vaikka 50 vuoden päästä on ja pyri tekemään päätöksiä sen ajan parhaaksi, luovutamme päätösvallan siitä jollekin toiselle. Vaikka tämä kriisien täyttämä maailmanaika ei ehkä kannusta katsomaan tulevaisuuteen, on mielestäni huomattavasti mielekkäämpi ajatus pyrkiä vaikuttamaan siihen, mitä kohti juna on menossa, kuin istua vain kyydissä ja odottaa yllätyksenä, mihin kriisiin juna törmää ensimmäisenä.
On huomattavasti mielekkäämpää pyrkiä vaikuttamaan siihen, mitä kohti juna on menossa, kuin istua vain kyydissä ja odottaa yllätyksenä, mihin kriisiin juna törmää ensimmäisenä.
Edessä on monia mahdollisia tulevaisuuksia ja voimme omalla toiminnallamme vaikuttaa, mitä niistä kohti kuljemme. Tämä ajatus on myös Sitran tammikuussa julkaistun megatrendikatsauksen ytimessä. Nykytila ei näytä kummoiselle juuri minkään mittarin valossa. Syyllisiä olemme pääasiassa me ihmiset ja juuri siksi meillä on myös mahdollisuus toimia toisin ja kääntää suunta. Ajatus muutoksen mahdollisuudesta ja toimijuuden vahvistaminen vaatii toki paitsi ajattelun herättämistä myös konkreettisia muutoksia yhteiskunnassamme, jotta vaikutusmahdollisuudet olisivat aidosti jokaisen ulottuvilla.
Tarvitsemme tulevaisuuskuvia, jotka herättävät innon ja motivaation pyrkiä niitä kohti. Emme tiedä, millainen tulevaisuus meitä odottaa, mutta nimenomaan kestävän maailman kuvittelu voi suunnata meitä toimimaan kestävämmin alkaen nykyhetkestä.