Päättäjä hoi! Osaatko vastata kysymykseen: ”Minkälaista yhteiskuntaa olet rakentamassa?”

Voi kysyä, tarvitaanko yhteiskunnissa ja organisaatioissa yleensäkään visioita. Olen sitä mieltä, että ei välttämättä – ainakaan sillä nimellä ja koko aikaa. Sen sijaan uskon, että jokin riittävän suurta osaa yhteisön jäsenistä yhdistävä merkitys tarvitaan, ainakin ajoittain. Ajautuminen pitkäkestoisesti visiottomaan tai merkityksettömään tilaan luo tyhjiön joka täytyy jossain vaiheessa jollakin hyvällä, pahalla tai rumalla.

Muutama kymmenen vuotta sitten Suomen visiona oli rakentaa hyvinvointiyhteiskunta. Se oli hyvä ja toimiva visio. Saavutimme pitkältikin sen, mitä olimme ryhtyneet tavoittelemaan. Myöhemmin maamme visioksi muodostui rakentamamme hyvinvointiyhteiskunnan suojaaminen – ja viimeisen kymmenen vuoden aikana lähinnä sen pelastaminen. Nämä jälkimmäiset vaiheet hyvinvointiyhteiskuntavisiossamme eivät ole tuottaneet merkittäviä yhteiskunnallisia edistysaskelia. Miksi?

Ydinmerkitys tai visio, joka rakentuu jonkin asian säilyttämiseen tai ylläpitämiseen, johtaa huomion kiinnittymiseen keinoihin ja pragmaattisiin toimiin. Isosta kuvasta ei juurikaan tarvitse puhua, koska se on jo saavutettu ja kaikilla on jaettu käsitys siitä. Tällainen säilyttämisen tila on tavallaan virkamiehen ja asiantuntijan taivas. Valta luisuu hallinnoijien ja yksittäisten keinojen asiantuntijoiden käsiin. Politiikka erikoistuu. Yksittäisillä edustajilla on omat asiantuntijuuden alueensa. Uskottavuus ja äänet kerätään tuntemalla jokin tietty asia hyvin ja keskittymällä siihen.

“

Suomessa vallitsi pitkään pyrkimys ylläpitää ja säilyttää hyvinvointiyhteiskunta totutunlaisena

Säilyttämisen tilan aikana yhteiskunnalliset visiot eivät oikein kiinnostaneet ketään vaan ne leimattiin suoralta kädeltä hattaroiksi ja muiksi. Vaaliväittelyt pureutuivat yksittäisiin asiakysymyksiin. Jos pyysit poliittista toimijaa kuvailemaan visionsa, sait kuulla lähinnä hajanaisen kokoelman instrumentteja ja keinoja eläkeindeksistä vanheimpainvapaaudistukseen ja niin edelleen.

Viime vuosina tasaisen säilyttämisen aika on joutunut turbulenssiin. Vaikeuksien alkaessa peräänkuulutettiin hyvinvointiyhteiskunnan pelastamista yhteiseksi visioksemme. Tämäkään lähestymistapa ei ollut kovin menestyksekäs. Uskon tämän johtuvan kahdesta asiasta:

• Ensinnä, jonkun asian ”pelastaminen” rakentuu uhkan ja pelon ympärille. On runsaasti todistusaineistoa siitä, että vaikka kriisitietoisuuden aikaansaaminen voi olla tarvittava edellytys ihmisten aktivoinnille, ei varsinainen toimeenpano suju pelon ja uhkan ilmapiirissä. Kuuluisia esimerkkejä ovat Nokian palavat öljylautat ja urheilusta tuttu johtoaseman menettäminen kun lopetetaan hyökkääminen ja aletaan pelätä tasoitusta.
• Toiseksi, vaikka ihmiset mobilisoitusivatkin pelastustalkoisiin, törmätään lähes välittömästi siihen, että tarvittavista keinoista ei vallitsekaan jaettua käsitystä. Tämä johtuu siitä, että eri toimijoiden ydinoletukset siitä, mikä toimii tai ei toimi, poikkeavat täysin toisistaan. Ja tämä vuorostaan johtuu suurelta osin siitä, että ei itse asiassa olekaan käsitystä siitä, mitä toimilla tavoitellaan ja mikä on tärkeää.

Tähän näköalattomaan yhteiskunnalliseen ilmapiiriin on viime vuosina iskenyt poliittinen pyörremyrsky toisensa perään. Populistiset ja kokonaan uudet poliittiset liikkeet ovat yllättäneet sekä vakiintuneet toimijat, että osin äänestäjät itsensäkin. Näitä yllätysmenestyjiä yhdistää yksi asia: he osaavat kertoa ymmärrettävällä tavalla, minkälaista yhteiskuntaa he tavoittelevat ja mikä heille on pyhää. Nämä toimijat sivuuttavat totaalisesti politiikan keinovalikoimien yksityiskohtiin jumiutuneet asemalinjat. Olen todennut lukuisia kertoja viimeisen parin vuoden aikana, että poliittiset yllättäjät ovat osanneet vastata kysymykseen: Minkälaista yhteiskuntaa sinä tavoittelet.

On sanottu, että politiikka on palannut politiikkaan. Sanoisin vielä tarkemmin, että ideologia ja visiot ovat palanneet politiikkaan.

“

Jätetäänkö visiot uusien poliittisten liikkeiden temmellyskentäksi vai kykenevätkö myös perinteiset toimijat kertomaan tulevaisuudenkuvista?

Voisin hyvin kuvitella, että vakiintuneet toimijat ovat kahden vaiheilla tässä tilanteessa. ”Alentuako” pelaamaan uusien kilpailijoiden säännöillä? Vastatako populismiin populismillä? Tässä tullaan kysymykseen, mikä kaikki on populismiä, ja minkä olemme tottuneet mieltämään populismiksi. Jos populismiä on kategorisesti se, että kykenee puhumaan helposti ymmärrettävillä käsitteillä ja kiinnostavista asioista, niin kansanvallassa taitaa olla valuvika. Oleellista on, jätetäänkö visiot vain uusien poliittisten liikkeiden temmellyskentäksi vai kykenevätkö myös perinteiset toimijat kiteyttämään ja kertomaan innostavan ja uutta rakentavan kuvan tulevaisuudesta.

Tarvitsemme päätöksenteossa, valmistelussa ja julkisessa keskustelussa merkittävästi nykyistä enemmän tulevaisuusorientaatiota. Meidän tulee uskaltaa katsoa reaaliaikaista reagointia kauemmas: menestyäksemme globalisaation ja teknologian kehityksen muovaamassa jälkiteollisessa ajassa meidän on uudistuttava.

Siksi yhteiskunnassa tulisi keskustella enemmän siitä, mitä suuria ihanteita ja päämääriä pidämme tärkeinä pitkällä aikavälillä, sekä rakentaa yhteiskunnallisia visioita.

Lue myös puheenvuoro-blogi Toiveissa toimiva visio? Vältä nämä virheet!

Seuraava erä -visiotyö rakentaa ymmärrystä kehittyneitä yhteiskuntia haastavasta murroksesta ja hahmottelee pohjoismaisen yhteiskuntamallin menestystekijöitä tulevaisuudessa. Keskustelunavaus hyvinvoinnin seuraavasta erästä esitellään Sitran 50-vuotisjuhlissa 16.11.2017.