Samassa veneessä

Kun aloitin edellisessä työpaikassani Kotkan kaupungin kulttuurijohtajana, kävin esittelemässä suunnitelmiani kaupunginvaltuustolle. Tilaisuuden päätyttyä noin itseni ikäinen valtuutettu kutsui minut veneretkelle, kun kerroin, että itselläni ei ole venettä. Veneellä liikkuminen sisä- ja ulkosaaristossa, sekä jokisuistossa Kotkan seudulla on olennainen osa ’kotkakokemusta’ ja vastasin innokkaasti, että mielelläni tulen.

Retki toteutui melkein kaksi vuotta myöhemmin, taisimme molemmat unohtaa sen siinä välillä, ja se oli paitsi maisemallisesti upea myös muutenkin silmiä avaava kokemus.

Kun varmistimme lähdön ajan ja paikan minulle varmistui myös, että kutsuja oli Kotkan perussuomalaisten puheenjohtaja Olli, joka on ammatiltaan autonkuljettaja. Olli on myös Kotkan kaupunginhallituksen jäsen ja asuu avoliitossa vihreiden kaupunginhallituksen edustajan Hanna-Kaisan kanssa. Törmäsin Olliin myös silloin tällöin erilaisissa kulttuuritapahtumissa, viimeksi kansalaisvetoisessa Kotkan yö-tapahtumassa, jossa hän toimi vapaaehtoisena järjestyksenvalvojana.

Olen itse väitellyt 2000-luvun alussa Bristolin yliopistosta ja viettänyt työurani johtotehtävissä kolmannella sektorilla ja erilaisissa kulttuurinvientitehtävissä, enemmän ulkomailla kuin Suomessa. Samaan veneeseen nousu hyvin eritaustaisen ja päältäpäin katsottuna erilaisen arvomaailman omaavan ihmisen kanssa tuntui hieman pelottavalta.

“

Samaan veneeseen nousu arvomaailmaltaan erilaisen ihmisen kanssa pelotti.

Ollin vene oli laiturissa yhdessä Kymijoen haaroista ja tapasimme laiturin edustalla. Kättelimme ja vaihdoimme pari sanaa paikan löydettävyydestä. Veneen moottori oli jo käynnissä ja suuntasimme jokea alas, kohti merta. Hanna-Kaisa irrotti köydet ja matka alkoi. Olli operoi venettä tottuneesti ja kertoi, kuinka jokeen merkitty reitti on veneilijöiden itsensä tekemä ja yhdessä kehuimme upeita rantoja sekä mietimme niiden kehittämistä virkistysreiteiksi. Olli kertoi jokialueen linnuista ja siitä, miten hän nauttii suuntaamisesta merelle saareen tai vain suistoalueen katselemisesta veneensä ruorin takaa. Hänen mielestään Kotkan tosiaankin kannattaisi paremmin hyödyntää joen rantoja ja kehittää niitä retkeilyyn, lähellä sijaitsevia kauppoja hyödyttämään ja vapaa-ajan viettoon.

Ollin kanssa oli helppo jutella ja hänellä oli hyviä ajatuksia kaupunkikehittämisen kannalta sekä hän selvästi tunsi alueen erittäin hyvin. Kävimme ajamassa joen toista haaraa hieman ylöspäin, ohitimme matkalla Ahlströmin rakennuttaman Karhulan Hovin, joka on nyt paikallisen yrittäjän kehityskohteena. Olli tunsi joen kuin omat taskunsa ja puhui siitä, kuinka kipeästi Kotka tarvitsee lisää erityisesti teollisia työpaikkoja.

Keskustelumme siirtyi työhön ja toimeentuloon. Olli kertoi asuneensa Helsingissä ja ajaneensa kuljetusautoa työkseen. Hänen pitkäaikainen työnsä oli kuitenkin loppunut, kun samoista keikoista kilpailevat yritykset olivat alkaneet palkata ulkomaalaistaustaisia kuljettajia ja apumiehiä. Ollin työnantaja, joka maksoi työehtosopimusten mukaista palkkaa, ei enää voittanut uusia ajokeikkoja. Olli puhui työantajastaan hyvin arvostavaan sävyyn ja kertoi esimerkkejä, joissa eri olosuhteissa sekä hän että muut kuljettajat, ja työnantaja, olivat venyneet sopimusten ulkopuolelle pitääkseen koko yrityksen kilpailukykyisenä. Kun muut yritykset alkoivat voittamaan sopimuksia, eivät edes joustot enää auttaneet: työt vain yksinkertaisesti vähenivät ja loppuivat. Olli kertoi olleensa yhteydessä liittoonsa, josta oli vastattu, että he eivät voi oikeastaan mitään työntekijöille, jotka eivät ole jäseniä.

Samoihin aikoihin Suomeen oli tullut myös itäisestä Euroopasta kerjäläisiä ja jossain vaiheessa Olli oli protestoinut kerjäämällä Romanian suurlähetystön edessä. Lähetystön edestä hänet oli huomannut nykyinen kansanedustaja Juho Eerola ja ehdottanut liittymistä perussuomalaisiin.

Kun Olli kertoi kokemuksistaan kuljetusalalta, ja siitä miten hän ennusti sen menevän, mielessäni vilahti alkaa puhua yleisellä tasolla globalisaatiosta tai työmarkkinoiden avautumisesta ja siitä millaisia uudelleenkouluttautumismahdollisuuksia voisi olla. Kuitenkin tuo kaikki tuntui lattealta politikoinnilta tai kliiniseltä analysoinnilta, kun toisaalla puhumme ihmisen työurasta ja luottamuksesta suomalaiseen ja eurooppalaiseen yhteiskuntaan. Nyt tätä kirjoittaessa tulee pikemminkin mieleen erään journalistiystäväni kiinnostus tutkia sitä, mikä on tämän päivän Suomessa ’maan tapa’ ja kuinka se, tai käsityksemme siitä, on muuttunut viimeisen 20 vuoden aikana.

Maisemat mereltä täydessä kapasiteetissa toimivalle Sunilan tehtaalle olivat upeat ja raunioituneelle ja alas ajetulle Hallan tehtaalle taas hieman surumieliset. Juttelimme loppumatkan työpaikkojen tärkeydestä sekä ylipäänsä työstä ja siitä, miten kaikki työ on tärkeää.

“

Valitettavan usein laitamme kanssaeläjiämme kategorioihin.

Seisoin hiljattain Helsingin keskustassa Kansakoulukadulla ja odotin numeron 9 raitiovaunua. Selän takanani liikennevaloihin pysähtyy uusi Range Rover, jonka hinta alkaa 150,000 eurosta ja jota ajaa parikymppinen nuori ihminen päällään untuvatakki, jonka näin hiljattain Stockmannin ikkunassa noin 500 euron hintaan. Huomasin samalla seisovani vihreän roska-astin vieressä ja sen päällä kärysi huonosti sammutettu savuke ja haju tuntui nenässäni pistävältä.

Valitettavan usein arvioimme ihmisiä ja heidän elämiään näiden hintalappujen läpi. Samalla tavalla yleistämme, kun arvioimme heidän äänestyskäyttäytymistään tai puoluesidonnaisuuttaan. Laputamme kanssaeläjiämme erilaisiin kategorioihin. Nykyisessä työssäni Kalliolan setlementissä olen tekemisissä muiden muassa maahanmuuttajien, rikostaustaisten ja keskiluokkaisten virkamiesten kanssa. Kunnollinen keskustelu kaikenlaisista taustoista ja maailmankatsomuksista tulevien ihmisten kanssa on valtava rikkaus ja oppimisen lähde. Meidän kaikkien tulisi aina silloin tällöin palauttaa mieliin, että Olli, Hanna-Kaisa, minä, untuvatakkinen nuori hienossa autossaan Kansakoulukadulla, olemme kaikki samassa veneessä.

Aloita keskustelun suunnittelu täältä.