Sivistyksen uusi aika?

Olemme tottuneita määrittelemään hieman hankalaa sivistyskäsitettä jonkinlaisen ihanneihmisen tavoitetilan kautta: sivistynyt ihminen hallitsee periaatteessa kaiken olennaisen tiedon tai ainakin tietää, mistä se löytyy ja osaa sen hankkia – on siis yleissivistynyt. Sivistynyt ihminen osaa vuorovaikuttaa ja mielellään useilla kielillä, on kulturelli ja toivottavasti myös käyttäytyy toisia kohtaan huomaavaisesti ja empaattisesti eli omaa jonkinlaista sydämen sivistystä. Sivistyneessä ihmisessä tieto ja tunne ovat tasapainossa. Riittääkö tämä tulevaisuuteen suuntaamisessa?

Suomen tarina on olennaisesti sivistystarina. Kansakunnan 1800-luvulla alkanut rakentaminen oli juuri sivistysprojekti, jossa luotiin kansan opetuksen puitteet, koululaitoksemme lähtökohdat. Luku- ja laskutaito olivat tien alku, jota kulkien maamme haluttiin nostaa ns. sivistyskansojen joukkoon.  Jossakin tarinan myöhemmässä vaiheessa sivistys saatiin kuulostamaan hieman hävettävältä, siltä, että se olisi vain jotenkin ns. eliitin projekti. Moni toimija sivistysalallakin vältteli väljähtyneeksi koettua sivistys-sanaa puheessaan.

Sivistyskäsitys määriteltävä uudelleen

Mutta olisiko nyt sivistyksen uudelleen syntymisen, renessanssin aika? Nopeiden, yllättävien ja koko maapalloa uhkaavien muutosten keskellä ja kestävyysmurroksen välttämättömyyden edessä on tarve uudelleen määritellä ja laajentaa sivistyskäsitystämme. Yksi ajattelun laajentaja on ollut Arto O. Salonen ekososiaalinen sivistys -käsitteineen, jonka mukaan ”ekologisesti kestävä elämä ei tarkoita kurjuutta, vaan se voi lisätä hyvinvointia, saada meidät kokemaan enemmän yhteyttä muihin ihmisiin, luontoon ja maapalloon.”

Vuonna 2019 laaditun Opetus- ja kulttuuriministeriön strategia 2030:n ytimessä on, että opetus- ja kulttuuriministeriö toimialoineen vastaa yhteiskunnan sivistysperustasta. Sivistys liittyy ministeriön hallinnonalan kaikkeen toimintaan. Varhaiskasvatus, koulutus, tiede, taide ja kulttuuri, liikunta ja nuorisotyö ylläpitävät ja luovat sivistystä sekä uudistavat yhteiskuntaa. Strategiassa sivistyskäsitys on jo selvästi laajentunut: ”sivistys näkyy ja vaikuttaa yhteiskunnassamme osaamisena, luovuutena, osallisuutena, globaalina ja yhteiskunnallisena vastuuna, kansainvälisyytenä, moninaisuuden ymmärtämisenä, toisista välittämisenä ja hyvinvointina.”

Strategiassa vastuun ja hyvinvoinnin näkökulmat nousevat vahvasti näkyviksi. Tavoitteena on, että kaikkien kyvyt ja osaaminen vahvistuvat. Sivistys edellyttää tietoja ja osaamista, osallistumismahdollisuuksia sekä valmiuksia toimia aktiivisesti. Se on myös kykyä ilmaista itseään luovilla tavoilla.  Itseäni puhuttelee ja ilahduttaa kohta, jossa ollaan asian ytimessä: sen mukaan ”sivistynyt ihminen kokee elämän merkityksellisenä, ja merkityksellisyyden kokemus lisää luottamusta yhteiskuntaan ja yhteiskunnassa.” Merkityksellisyyden kokemus ei kuitenkaan ole vain yhteiskunnallisen koheesion vahvistamisen kannalta arvokasta, vaan se on syvästi ihmisen kaikinpuolisen hyvinvoinnin ja täyteläisen – onnellisen – elämän perusedellytys.

“

Merkityksellisyyden kokemus on syvästi ihmisen kaikinpuolisen hyvinvoinnin ja onnellisen elämän perusedellytys.

Parhaillaan muovataan myös Opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalalle uutta sivistyshallintoa, joka em. strategiaan pohjaten luo kansallisessa ja kansainvälisessä yhteistyössä edellytyksiä kansalaisten hyvinvoinnille, yhdenvertaisuudelle, yhteiskunnan kestävälle kehitykselle ja resilienssille. Merkille pantavaa ja hyvää on, että sivistykseen on nyt liitetty aiempaa vahvemmin myös resilienssi – selvästikin viimeaikaisten kriisien vaikutuksesta. Ihminen ja yhteiskunta on resilientti, palautumiskykyinen, jos sivistyspuoli on kunnossa. Olemme valmiimpia kohtaamaan ja palautumaan kriiseistä, jos meillä on riittävät tiedot ja taidot ja kykenemme ennakoimaan ja toimimaan yllättävissäkin tilanteissa. Resilienssistä ja hyvinvointiin liittyvästä toimintakyvystä huolehtiminen onkin yhteiskunnan kokonaisturvallisuusajattelussa tärkeä palanen ja kuuluu aivan sivistys- ja kulttuuritoimialan ytimeen.

Museot siltana menneen, nykyhetken ja tulevan välillä

Myös vuonna 2020 voimaan tulleessa museolaissa todetaan, että museoiden tavoitteena on ylläpitää ja vahvistaa yksilöiden ja yhteisöjen ymmärrystä ja osallisuutta kulttuurista, historiasta ja ympäristöstä, edistää kulttuuri- ja luonnonperinnön sekä taiteen säilymistä tuleville sukupolville, edistää yhteisöllisyyttä, jatkuvuutta ja kulttuurista moninaisuutta sekä edistää sivistystä, hyvinvointia, yhdenvertaisuutta ja demokratiaa. Museoiden tehtävä on siis välittää pitkäjänteistä ymmärrystä, toimia siltana menneen, nykyhetken ja tulevan välillä.

Museot ovatkin aina työskennelleet tässä aikajatkumossa, mutta juuri nyt tässä maailmassa entistä painavammalta tuntuu välittää historian viestiä, rakentaa ymmärrystä menneestä, ja siirtää ylisukupolvista tietoa siitä, miten tähän on tultu. Samalla on tärkeää välittää toivon viestiä sekä paikkaan tai sukupolvien ketjuun kuulumisen tunnetta, joka ehkäisee yhteiskunnallisen irrallisuuden ja juurettomuuden kokemuksia. Museot ovat tehneet jo vuosia yhdenvertaisuustyötä tarjoamalla osallisuuden ja yhteisöllisyyden kokemuksia ja toimintamalleja sekä kuuntelemalla ja käymällä vuoropuhelua moninaisten yleisöjensä kanssa, joten niillä on loistavat edellytykset tuottaa aineksia merkitykselliseen elämään, vahvistaa yksilöiden mahdollisuuksia ja kykyjä toimia yhteiskunnassa.

Juuri valmistuneen ensimmäisen kulttuuriperintöstrategian lähtökohtana ja tavoitteena on, että kulttuuriperintö on voimavarana kestävälle tulevaisuudelle ja hyvälle elämälle. Sivistynyt yhteiskunta kokee monimuotoisen, niin aineellisen, aineettoman kuin digitaalisenkin kulttuuriperinnön ja kulttuuriympäristön vaalimisen, kehittämisen ja hyödyntämisen koko yhteiskunnan vahvistajana, henkisenä pääomana ja myös aitona muutosvoimana. Sivistyneessä yhteiskunnassa kulttuuriperintöä arvostetaan ja sen suojelu ja vaaliminen on kaikkien yhteinen tehtävä. Koulutuksen ja kulttuuriperintötiedon saatavuuden varmistamisen kautta vahvistetaan sivistystä, yhteiskunnan kulttuurista pääomaa ja kriittistä ajattelua, joita tarvitaan kestävän ja hyvän tulevaisuuden rakentamisessa.

Tarve uudenlaiselle lukutaidolle

Sivistynyt yhteiskunta huolehtii kansalaistensa kaiken lukutaidosta. Uutta lukutaitoa ja osaamista tarvitaan digitalisoituvassa maailmassa luovimisessa ja median visuaalisessa, ristiriitaista viestiä tarjoavassa ympäristössä. Valmisteilla olevassa Suomen kansallisessa digikompassissa puhutaankin digitaalisesta sivistyksestä, joka ”auttaa arvioimaan median sisältöjä, ymmärtämään algoritmeja, tunnistamaan disinformaation ja toimimaan turvallisesti ja vastuullisesti verkossa. Kyse on niistä tiedollisista, eettisistä ja yhteiskunnallisista valmiuksista, joita digitalisoituva yhteiskunnassa tarvitaan.” Digitaalinen sivistys tarvitsee pohjaksi myös historian tuntemusta, tutkittua tietoa ja kokonaiskäsitystä menneestä, jotta historiaa vääristelevät tulkinnat on mahdollista tunnistaa.

Lukutaitoa tarvitaan myös meitä kaikkialla ympäröivän kulttuuriympäristön ymmärtämisessä ja kulttuuri- ja luonnonympäristön vahvan sidoksen näkemisessä. Tarvitaan lisää ymmärrystä siitä, miten aineellinen ja aineeton kietoutuvat yhteen kokonaisuudeksi. Tarvitaan myös lisää tietoa ja tutkimusta kulttuuriympäristön ja -perinnön kestävyysulottuvuuksista. Rakennussuojelussa kestävyysnäkökulma on ollut aina mukana: säilytetään ja korjataan sitä, mikä on arvokasta ja mikä voidaan korjata. Se on sekä kulttuurisesti, taloudellisesti, sosiaalisesti että ekologisesti viisasta ja sivistynyttä. Alkuperäisellä materialla, joka kantaa myös aineettomia arvoja, on aina ollut tärkeä rooli rakennussuojelussa. Vasta nyt, ekologisen kestävyysajattelun myötä sille näyttäisi löytyvän lisää painoarvoa. Museovirasto pyrkii omasta puolestaan tekemään parhaansa tämän sivistyksen rakentumisessa ja karttumisessa.

Kestävyysmurroksen keskellä näen sivistyksen mahdollisuutena parempaan. Siihen tarvitaan tietoa ja ymmärrystä, avarakatseista ajattelua, kykyä toimia muuttuvassa maailmassa, historian ja kausaliteettien sekä ihmisen ja luonnon yhteenliittymisen ja riippuvuuden ymmärtämistä, paikallisen ja globaalin kytköksen sekä ylisukupolvisuuden dynamiikan ymmärtämistä. Se, mitä nyt teemme, vaikuttaa tuleviin polviin aivan kuten edellisten polvien toiminta ja teot, päätökset ja ratkaisut ovat vaikuttaneet meihin.

Selvää on, että sivistys ei ole – eikä voi olla – enää entisellään!