Sivuvirtaa – asenne ratkaisee

Amerikan intiaanit tekivät päätöksiä sellaisilla kriteereillä, että seuraava sukupolvi voisi tehdä vastaavan päätöksen samoilla kriteereillä. Tämä kestävän kehityksen periaate koki renessanssin 1987, kun se tuli poliittiseen tietoisuuteen Gro Harlem Brundtlandin toimesta. YK:n johdolla alettiin miettiä teollisen vallankumouksen ja kulutusyhteiskunnan kestävyysvajeita.

Vaikka tietoisuutemme ilmastonmuutoksen vaikutuksista sekä neitseellisen raaka-aineiden ehtymisestä ovat lisääntyneet, emme ole kyenneet löytämään intiaanien kaltaisia kaikille yhteisiä käyttäytymisnormeja. Mitä pitäisi tehdä?

Pitäisi elää kuin muut eläimet, pitäisi säästää luontoa, raaka-aineita ja energiaa, pitäisi palauttaa käytetty materiaali uudelleen hyödynnettäväksi biologisen tai teknologisen kierron avulla. Pitäisi siirtyä kulutusyhteiskunnasta kierrätysyhteiskuntaan. Pitäisi muuttaa suhtautumistamme jätteeseen.

1950-luvulla kaupungistumisen ja kulutusyhteiskunnan myötä syntyi tarve kaatopaikoille. Niitä syntyi Suomeenkin satoja, erityisesti suot olivat suosittuja paikkoja haudata hylätty materiaali. Vasta 1980-luvulle tultaessa nämä urbaanit tunkiot saatiin asianmukaiseen valvontaan. Edelleen tänä päivänä jätteestämme 40 % päätyy kaatopaikalle, mutta tämän sukupolven ajanjakso on päättymässä 2016 kun jätteiden hautaaminen nykymuodossaan kielletään.

Kierrätysyhteiskunnassa jäte on jonkun toisen raaka-ainetta, mutta kenen? Alkuvaiheessa vastuu jätehuollosta kaadettiin yhteiskunnan harteille. 1990-luvulta alkaen sitä on siirretty ongelman aiheuttajille eli jätteen tuottajille ja tuotteiden valmistajille. Tulevaisuudessa jätteistä jalostetun uusioraaka-aineiden merkitys tulee radikaalisti kasvamaan neitseellisen raaka-aineiden ehtyessä ja hintojen noustessa.

Suomessakin miljoona tonnia hylättyä materiaalia etsii parhaillaan uutta kotia. Kunnat haluaisivat lämmittää sillä koteja. Kierrätysala ja teknologiantoimittajat näkevät jätteen jatkojalostamisessa ja tuotteistamisessa kasvavan liiketoimintamahdollisuuden ja sitten arvoketjun loppupäässä teollisuus lähtee siitä, että esimerkiksi paperi onkin ollut vain muilla lainassa ja kuuluu heille.

Jos tämä kolmiodraama pitäisi ratkaista intiaanien opein, meidän pitäisi kyetä luomaan alueellisia symbiooseja, suljettuja kiertoja, joilla materiaalia mahdollisimman vähän hävitetään. Helpommin sanottu kuin tehty, koska haaste ei ole teknologinen vaan asenteellinen. Ihminen on ekosysteemin huonoin verkottuja varsinkin toisen ihmisen kanssa.