Taiteen valitseminen kannattaa aina

Olin hiljattain illallisella Lontoossa. Pöydän ääressä keskustelimme tulevasta näyttelyhankkeesta ja siihen liittyvistä taiteilijavalinnoista. Mukanamme oli Mark Karasickin luonnoksia suunnitteilla olevaan teokseen, joka kommentoisi Michelangelon Ristiinnaulittua. Yht’äkkiä viereisestä pöydästä pomppasi pitkä mies, joka kysyi saisiko hänkin katsoa. Luonnokset innostivat miehen puhumaan kaikesta mitä hänen mieleensä tuli. Lopuksi hän sanoi, ”oh, sorry, I’m just an engineer”.

Samaan aikaan toimittaja Aino Frilander julkaisi Helsingin Sanomissa artikkelin Se on sinusta roskaa, koska et ole koskaan nähnyt sitä aikaisemmin (30.9.2017). Se käsitteli kysymystä taiteen katsomisesta ja ymmärtämisestä.

“

Onko taiteen kohtaaminen niin vaikeaa kuin väitetään – ja kenelle taide ylipäätään kuuluu?

Taidetta on aina ollut tapana selittää. Sen arvo ja merkitys ihmisten elämänlaatua kohottavana voimana nostettiin julkiseen keskusteluun yhtä aikaa valistusajattelun leviämisen ja museoiden perustamisen myötä 1800-luvun Euroopassa. Samalla kun museoita avattiin, taiteesta alettiin myös kirjoittaa. Ensyklopediset taidehistorian esitykset ja sittemmin myös taiteilijamonografiat löysivät paikkansa yläluokan ja kulttuuria harrastavan porvariston kirjahyllyistä.

Suomessa ensimmäiset taidehistorialliset kokonaisesitykset julkaistiin 1800-luvun lopussa. Samalla lehdistössä kehittyi taiteesta kirjoittamisen tapa: jokainen näyttely oli tapaus. Uusinta taidetta esittelevät vuosinäyttelyt arvioitiin teos teokselta.

Taiteen ja esteettisen ympäristön merkitys antoi aiheen myös laajempiin pohdintoihin. Arkkitehti Gustaf Strengell (1878–1937) julkaisi teoksensa Koti taideluomana (1923) ja Kaupunki taideluomana (1923). Fredrik J. Lindström (1873–1924) puolestaan mietti taiteesta puhumista ja sen merkitystä. Tästä esimerkkinä oli alun perin esitelmäksi kirjoitettu teksti Taidearvostelusta (1925).

Siinä Lindström peräänkuulutti taidearvostelijoilta ”henkisiä edellytyksiä taideteoksen oikeaan arvioimiseen”. Samalla hän kuitenkin toteaa, että kaksi arvostelijaa voi olla samasta teoksesta eri mieltä. Tätä hän selittää sillä, että toinen saattaa nojata vain omaan, yksityiseen kokemukseensa, kun taas toinen pyrkii selittämään teosta laajemmin, ”oikeaksi tunnustettujen periaatteiden mukaan”.

Mitä nämä ”oikeaksi tunnustetut periaatteet” sitten ovat? Lindström jakaa taiteen tarkastelun kahteen koulukuntaan. Yhtäältä taidetta voidaan tarkastella sen hyötynäkökulmasta: mitä se saa aikaiseksi elämässä? Mikä on sen ”henkisesti opettava ja kasvattava merkitys ihmiskunnalle”? Toisaalta taas taidetta voidaan tarkastella vain taiteena – kauneuden ja nautinnon lähteenä. Samalla Lindström varottaa liian ahtaasta tarkastelusta tai rajoittuneista näkökulmista. Tulkinnalle ja nautinnolle pitää antaa tilaa.

Taidearvostelija nähdään tulkkina, eräänlaisena sillanrakentajana, joka avaa teosten merkitystä ja asettaa ne kontekstiinsa, mutta myös arvottaa eli kertoo onko teos mistään kotoisin vai ei. Kannattaako teos nähdä? Onko taiteilija kiinnostava?

Tänä päivänä tulkkeja on paljon enemmän kuin Lindströmin aikana.

“

Kuka tahansa voi käynnistää keskustelun taiteesta.

Tarjontaa on paljon. Olennaisinta on päätös siitä mihin käytämme aikamme. Pitää siis tehdä valintoja. Ja taiteen valitseminen kannattaa aina. Teoksen kohtaamisella voi olla elämässä käänteentekevä vaikutus.

Tästä syystä tänä syksynä käynnistynyt Suomen Kulttuurirahaston Taidetestaajat -hanke on yksi tärkeimmistä nuoriin ja kulttuuriin kohdistuvista teoista. Maan kaikille kahdeksasluokkalaisille tarjotaan mahdollisuus kulttuurikokemukseen. Yksinomaan Kansallisgallerian museoihin eli Ateneumiin, Kiasmaan ja Sinebrychoffin taidemuseoon tulee syksyn ja kevään aikana 10 000 nuorta. Uskon, että tämä jättää ison kokemusjäljen.

Tärkeintä on se, että jokaisella on lupa nähdä teoksessa juuri niitä asioita, jotka itseä koskettavat. Taide voi olla myös reitti käsitellä vaikeitakin asioita, sellaisia, joista puhuminen voisi muuten ottaa koville.

Tiivistettynä voisi todeta, että taide ei ole koskaan vaikeaa, jos sille antaa mahdollisuuden. Ja että taide kuuluu meille kaikille. Myös sille lontoolaiselle insinöörille ravintolassa.