Tarvitseeko politiikka remonttia?

Hallitusohjelman pituus on merkki suomalaisen demokratian suuremmista pulmista. Sitran ehdotus hallitustyöskentelyn tehostamiseksi on hyvä, mutta kaipaisi rinnalleen suomalaisen puoluekentän rakenneuudistuksen.

Blokkivaalit antaisivat kansalaisille selkeät poliittiset vaihtoehdot, kannustaisivat äänestämään ja parantaisivat äänestäjien kuluttajansuojaa.

Sitra on tänä syksynä julkaissut ehdotuksensa siitä, millä tavoin valtioneuvoston toimintaa tulisi tehostaa. Suunnitelmassa esitetään kolme keskeistä toimenpide-ehdotusta. Ensinnäkin Suomen hallituksen tulisi lisätä pitkän tähtäimen strategista suunnittelua, jotta poliittinen järjestelmä kykenisi ennakoimaan tulevia ongelmia ja reagoimaan niihin ajoissa. Toiseksi valtioneuvostolla tulisi olla mahdollisuus siirtää nopeasti voimavaroja yhdeltä sektorilta toiselle yli ministeriöiden hallinnollisten rajojen. Kolmanneksi hallituspuolueiden tulisi sitoutua hallituskauden alussa kolmesta viiteen strategiseen tavoitteeseen, jotka yhdistäisivät ministereitä. Näillä strategisilla tavoitteilla olisi yhteinen rahoitus, joka ei noudattelisi ministeriöiden hallinnollisia rajoja.

Sitran ohjelman tavoitteena on yhtenäinen hallitus, jolla olisi selkeä pitkän tähtäimen päämäärä, mutta joka kykenisi nopeasti reagoimaan odottamattomiin ongelmiin. Se olisi hallitus, joka hyödyntäisi asiantuntijoiden tietoa aikaisempaa perusteellisemmin ratkoessaan ajankohtaisia ongelmia. Siinä ministerit tekisivät yhteistyötä yhteisten ongelmien ratkaisemiseksi, sen sijaan että riitelisivät voimavaroista tai politiikasta. Pääministerin asemaa vahvistettaisiin antamalla hänelle enemmän valtaa ja resursseja valvoa ministereiden toimintaa. Sitran ehdotukset ovat ehdottomasti oikeansuuntaisia, mutta suomalaisen politiikan tämänhetkistä perusongelmaa ne eivät ratkaise.

Hallitusohjelmat hallinnon välineenä

Julkisuudessa keskustelu Sitran ohjelmasta on fokusoitunut hallitusohjelman pituuteen. Tämä on ymmärrettävää, sillä ylipitkään ja tarpeettoman yksityiskohtaiseen hallitusohjelmaan kietoutuu moni nykyisen hallitustavan ongelmista. Toisaalta hallitusohjelman pituus on pohjimmiltaan vain merkki suomalaisen demokratian suuremmista pulmista.

Hallitusohjelmat alkoivat pidentyä 1980-luvulla, jolloin suomalaisten hallituskoalitioiden poliittinen haitari leveni. Tärkeä merkkipaalu oli vuoden 1987 sinipunahallitus, jolloin ensimmäistä kertaa Suomen historiassa Sdp ja kokoomus muodostivat koalitiohallituksen. Hallitusohjelmien pituus antaa käsityksen kehityksestä. Kalevi Sorsan IV hallituksen ohjelmassa vuodelta 1983 oli 6 sivua ja Harri Holkerin hallituksen ohjelmassa 9 sivua.

Hallitusohjelmien tärkeä taitekohta oli Paavo Lipposen ensimmäinen, ns. sateenkaarihallitus vuodelta 1995. Tuolloin hallitukseen osallistuivat ensimmäistä kertaa sekä kokoomus että vasemmistoliitto. Itse hallitusohjelmassa oli ”vain” 12 sivua, mutta siihen liitettiin useita sivuja pitkiä lisäpöytäkirjoja ja liitteitä, joissa määriteltiin yksityiskohtaisesti tulevan hallituksen säästöjä ja resurssien allokointia.

Pitkän hallitusohjelman tavoitteena oli pitää huolta siitä, että huippuleveä hallitus pysyisi pystyssä ja sitoutuisi yhteisesti sovittuihin tavoitteisiin. Riidat riidellään heti hallituskauden alussa ja sen jälkeen ministerit keskittyvät neljän vuoden ajan hallitusohjelman toteuttamiseen. Hallitusohjelma oli alun perin väline, joka antoi vallan päähallituspuolueelle ja sen johtajalle eli pääministerille hallita ministereitä ja koordinoida heidän toimintaansa.

Hallitusohjelman tehokkuus hallinnon ja koordinaation välineenä on kuitenkin riippuvainen puolueiden voimasuhteista hallituksessa. Viimeisin, vuonna 2011 sovittu hallitusohjelma ei ole todellakaan ollut tehokkaan koordinaation ja yhteistyön väline. Vaikka hallitusohjelma on yksityiskohtaisempi kuin koskaan, hallitus on riitaisin ainakin 30 vuoteen. Yksityiskohtainen hallitusohjelma ei ole kyennyt ratkaisemaan sitä tosiseikkaa, että suomalainen puoluejärjestelmä on pahasti hajallaan. Vuoden 2011 vaalien jälkeen Suomessa on neljä keskisuurta ja neljä pientä puoluetta. Puolueiden ideologiset erot ovat jälleen kasvaneet, mikä on pitkälti seurausta yhteiskuntaluokkien tuloerojen kasvusta. Toisaalta puolueiden kokoerojen supistuminen on tasannut puolueiden välistä kilpailutilannetta ja tehnyt kompromissien saavuttamisesta vaikeampaa.

Hallitusohjelmien koko karkaa käsistä

Yksityiskohtainen hallitusohjelma toimi niin kauan kuin hallituksessa oli yksi selkeästi johdossa oleva puolue. Vuonna 1995 tämä puolue oli Sdp, jolla oli eduskunnassa 63 paikkaa. Lipposen hallituksen toinen päähallituspuolue oli kokoomus, jolla oli vain 39 paikkaa. Kahden päähallituspuolueen yhteenlaskettu paikkamäärä oli yli sata paikkaa, mikä takasi niille ylivertaisen neuvotteluaseman suhteessa pieniin puolueisiin.

2000-luvun eduskuntavaalit ovat aina tuottaneet tuloksen, jossa kaksi suurinta puoluetta ovat miltei yhtä vahvat. Samalla kahden suurimman puolueen yhteenlaskettu paikkamäärä painui lähelle sataa. Tässä tilanteessa hallitusohjelmien pituus saavutti aivan uudet mittasuhteet. Ne kasvoivat kymmeniä sivuja pitkiksi, yksityiskohtaisiksi ohjelmiksi. Anneli Jäätteenmäen hallituksen ohjelmassa oli 56 sivua ja Matti Vanhasen kakkoshallituksen ohjelmassa jo 86 sivua. Ennätys saavutettiin Jyrki Kataisen hallitusohjelmassa, jonka pituus on liki 100 sivua. Kataisen hallituksen kahden suurimman puolueen yhteenlaskettu paikkamäärä tippui selvästi alle sadan. Sen vuoksi hallitukseen oli pakko ottaa mukaan kaikki pienet puolueet, jolloin niiden vaikutusvalta kasvoi suuremmaksi kuin koskaan. Jokainen niistä halusi ymmärrettävästi varmistua, että hallituksessa toteutetaan niille tärkeitä asioita.

Hallitusohjelman syyttäminen on kuitenkin jossain määrin harhaanjohtavaa. Hallitusohjelman taustalla on edelleen ajatus siitä, että se koordinoi ministereiden toimintaa ja sitouttaa heidät pyrkimään yhteisiin tavoitteisiin. Käytännössä tämä ei kuitenkaan onnistu, jos hallituksessa ei ole yhtä selkeässä valta-asemassa olevaa puoluetta, kuten nyt on. Alexander Stubbin ja Kataisen hallituksissa ei ole myöskään ollut hallitusta yhdistävää ideologiaa toisin kuin esimerkiksi puhtaalla porvarihallituksella. Hallitusohjelma ei ole ongelma, vaan puoluekentän hajanaisuus ja selkeässä johtoasemassa olevan puolueen puuttuminen.

Toimisivatko blokkivaalit?

Viimeisimmät mielipidemittaukset ennustavat keskustalle jopa 25 prosentin kannatusta. Muut puolueet jäisivät alle kahdenkymmenen prosentin ääniosuuteen. Mikäli nämä lukemat kantavat vaaleihin, keskustasta tulee selvästi hallitseva puolue tulevassa hallituksessa. Hallitukseen pääsee vain sen luvalla ja myötävaikutuksella, minkä seurauksena se pystyy pitkälti sanelemaan hallitusohjelman keskeiset suuntaviivat. Tällainen tilanne olisi otollinen Sitran ehdottaman rakenneohjelman toteuttamiseksi, jos keskusta niin haluaa.

Vaaleihin on kuitenkin vielä yli puoli vuotta ja yhden puolueen selkeä vaalivoitto on pelkkä onnenkantamoinen, joka ei sellaisenaan ratkaise suomalaisen puoluejärjestelmän rakenteellisia ongelmia. Voi hyvin olla, että vuoden 2019 eduskuntavaaleissa olemme jälleen tilanteessa, jossa puolueet ovat tasavahvoja ja ideologisesti hajallaan.

Puoluekentän hajanaisuuteen on periaatteessa kolme ratkaisua, mutta mikään niistä ei ole helppo. Ensinnäkin voimme säätää vaalijärjestelmää siten, että se korostaa suurten puolueiden asemaa pienten kustannuksella. Tämä olisi kuitenkin järjestelmän demokraattisuuden kannalta ongelmallista ja todennäköisesti loisi yhtä paljon ongelmia kuin ratkaisisi.

Toiseksi voimme perustaa vaalien jälkeen ideologisesti yhtenäisen vähemmistöhallituksen. Suomessakin on haikaillen katsottu kylmän sodan aikaan, jolloin Suomessa hallittiin vähemmistöhallituksilla. On kuitenkin hyvä muistaa, että vähemmistöhallitukset olivat pakon sanelema juttu tilanteessa, jossa vuorotellen kommunisteja tai kokoomusta ei haluttu päästää hallitukseen. Ruotsissa on päädytty 2000-luvulla vähemmistöhallituksiin hiukan samasta syystä: ruotsidemokraatteja ei haluta päästää hallitukseen. Suomessa vähemmistöhallitukset johtivat rikkonaiseen ja lyhytjänteiseen politiikkaan, josta kaikki halusivat 1970-luvun lopussa eroon.

Parasta olisi, jos Suomessa otettaisiin mallia Ruotsista, jossa puolueet ovat vapaaehtoisesti jakautuneet oikeiston ja vasemmiston blokkeihin. Siellä kummallakin blokilla on selkeä johtava puolueensa: oikealla moderaterna ja vasemmalla sosiaalidemokraatit. Suomessa suuremmat puolueet ovat menneet vaaleihin keskinäisessä kilpailuasetelmassa, jossa ne ovat kamppailleet johtavan puolueen asemasta. Tämä on estänyt blokkien muodostamisen ja saattaa tehdä sen myös jatkossa. Perussuomalaisten nousu suureksi puolueeksi on entisestään hankaloittanut tilannetta, koska puolue ei asetu selkeästi oikeisto-vasemmisto akselille ja siten tekee blokkien muodostamisesta vaikeampaa.

Keskustan selkeä johtoasema mielipidemittauksissa on itse asiassa tehnyt blokkivaaleista vielä aikaisempaakin epätodennäköisemmät. Etumatka kannustaa sitä pitämään ovet auki joka suuntaan, kuten puoluesihteeri Kimmo Tiilikainen on avoimesti todennut. Näin se pystyy pelaamaan muut puolueet toisiaan vastaan ja säilyttää oman asemansa hallituksen portinvartijana. Tässä tilanteessa minkään puolueen ei kannata tehdä sellaisia politiikan linjanvetoja, jotka saattaisivat rikkoa sen suhteet keskustaan. Vaalilupaukset kannattaa mieluummin esittää varovasti ja monitulkintaisesti, kuin selkeästi ja yksiselitteisesti.

Tilanne ei valitettavasti ole Suomen politiikassa poikkeuksellinen. Suurimmilla puolueilla on ollut tapana käydä vaalikampanjaa varovasti ja kynnyskysymyksiä vältellen, jotta hallitustie ei katkeaisi jo ennen vaaleja. Juuri tästä syystä yhtäältä porvaripuolueiden ja toisaalta vasemmiston vapaaehtoiset blokit selkiyttäisivät olennaisesti suomalaisia vaaleja. Ne antaisivat äänestäjille selkeät poliittiset vaihtoehdot, kannustaisivat äänestämään ja parantaisivat äänestäjien kuluttajansuojaa. Näiden seikkojen lisäksi ne auttaisivat ideologisesti yhtenäisemmän hallituksen muodostamisessa. Sitran ehdotus hallitustyöskentelyn tehostamiseksi on hyvä, mutta kaipaisi rinnalleen suomalaisen puoluekentän rakenneuudistuksen.