sisällön esikatselussa tai sisältösivulla.
Demos Helsingin tuoreessa raportissa arvioidaan, että yliopistojen yhteiskunnallinen merkitys kasvaa 2020-luvulla. Perusteluissa todetaan muun muassa, että tutkittua tietoa tarvitaan enemmän kuin aiemmin, koska maailmassa on yhä enemmän uusia komplekseja ilmiöitä ja viheliäisiä ongelmia. Raportin mukaan ne korostavat yliopistojen roolia yhteiskuntien uudistajana murroksellisessa ajassa.
Tämä toivottava skenaario voi hyvin toteutua. Samalla kuvaa on syytä täydentää annoksella inhorealismia. Meneillään oleva tiedon monopolien murtuminen voi viedä myös suuntaan, jossa tieteellisen tiedon asema tiedon hierarkian huipulla heikkenee entisestään. Jo nyt on nähtävissä, että tiedon tuotannon paikkojen moninaistuminen on johtanut asiantuntijuuden käsitteen laajentumiseen ja yhä kovempaan kilpailuun huomiosta. Tietolähteiden moninaistuessa tieteellinen tieto joutuu yhä kovemmin kilpailemaan ilmatilasta erilaisten ajatuspajojen, intressiryhmien, konsulttien ja lobbareiden kuin myös disinformaatiolla hämmentäjien kanssa.
Kenelläkään ei ole valtaa määritellä totuutta.
Samalla julkisuus on muuttanut muotoaan. Julkisen keskustelun agenda, joka ennen määrittyi hyvin vahvasti muutamien etabloituneiden toimijoiden, kuten sanomalehtien ja asiantuntijoiden vetämänä, ei ole sosiaalisen median aikakaudella enää kenenkään kontrolloitavissa. Se syntyy orgaanisesti ja muuttuu yhä moniäänisemmäksi. Kenelläkään ei ole valtaa määritellä totuutta. Kehitykseen liittyy paljon hyvää, mutta haasteena on, että tiedon luotettavuuden ja uskottavuuden arvioiminen käy yhä vaikeammaksi ja pahimmillaan tieteellisesti tutkittu tieto redusoituu vain yhdeksi ääneksi muiden joukossa.
Kasvava jännite tieteellisen tiedon ja näkökulmaistumisen välillä
Asiaa voi tarkastella myös jännitteiden kautta. Tutkija Toni Ahlqvist nostaa Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan tilausraportissa yhdeksi keskeiseksi tulevaisuuden vastakkainasetteluksi kasvavan jännitteen tieteellisesti todennetun tiedon ja tiedon näkökulmaistumisen välillä. Näkökulmaistuminen ei ole sama asia kuin relativisoituminen. Siinä missä mannermaisesta filosofiasta kumpuava relativisoituminen korostaa kaiken ihmisten tuottaman tiedon perustavanlaatuista osittaisuutta, valikoivuutta, kontekstisidonnaisuutta ja siten myös poliittisuutta, näkökulmaistuminen on eräänlaista ääriasentoon vietyä tiedon ja tietämyksen individualisoitumista.
Ahlqvistin mukaan näkökulmaistuminen on seurausta mediateknologian kehityksestä ja 1990-luvulta lähtien korostuneesta tavasta ymmärtää yksilö pitkälti taloudellisena subjektina, ”yritysyksilönä”. Ajattelutavan mukaan yksilö on ikään kuin vertainen toimija yhteiskunnallisten instituutioiden kanssa ja vapaa esittämään ajatuksia, jotka voidaan periaatteessa samaistaa tieteellisten ja yhteiskunnallis-taloudellisten instituutioiden tuottaman tiedon kanssa.
Ajatus individualisoidusta tiedosta on radikaali, kun sitä vertaa kollektiiviseen tieteellisen tiedon tuottamisen tapaan. Individualisoitu tieto ei ole tieteellisen tiedon tavoin sidottu laatutasoa valvoviin käytäntöihin kuten vertaisarviointiin. Ainoa käypä mittari individualisoituneen tiedon relevanssille on yksilön kokemus, mikä voi kummuta mistä tahansa. Tiedon perusteisiin ja sen taustalla oleviin lähtökohtiin tai intresseihin on lähes mahdotonta päästä käsiksi.
Ahlqvistin mukaan vastakkainasettelu tieteellisesti todennetun tiedon ja näkökulmaistumisen välillä on johtanut asetelmaan, jota on viime vuosina kuvattu termillä totuudenjälkeisyys. Totuudenjälkeisyydessä on kyse siitä, että tieteellisesti todistettu tieto, jonka ”totuudellisuuden” vahvistavat asiantuntija-auktoriteetit, tulee yhä useammin haastetuksi individualisoidulla ”vertaisvahvistetulla” tiedolla. Asetelma lienee tuttu useimmille sosiaalisen median käyttäjille.
Jännitteet, ristiriidat ja vastakkainasettelut voidaan ymmärtää myös muutoksen mahdollisuuksina.
Totuudenjälkeisyyttä ei tule kuitenkaan nähdä päätepisteenä. Ahlqvistin soveltamassa dialektisessa tulevaisuudentutkimuksessa ennakoitavia aihepiirejä tarkastellaan vähintään kahteen suuntaan haarautuvina polkuina, jolloin jännitteet, ristiriidat ja vastakkainasettelut voidaan ymmärtää myös muutoksen mahdollisuuksina. Tieteellisesti tutkitun tiedon ja tiedon näkökulmaistumisen jännitteestäkin voi avautua monia erilaisia tulevaisuuspolkuja. Ehkäpä vielä tuntemattoman teknologisen ratkaisun avustamana onnistutaan luokittelemaan, järjestämään ja arvottamaan tietoa uudella tavalla ja seuraa uusi valistuksen aika. Tai sitten yhteiskunnan instituutiot löytävät yhdessä kansalaisten kanssa jonkin muun keinon ratkaista nykyaikaa leimaavat tiedon luotettavuuteen ja keskustelujen polarisoitumiseen liittyvät ongelmat.
Filosofi Slavoj Žižekin mukaan on kuitenkin olemassa myös perustavanlaatuisia eroja (parallaksikuilu), jotka eivät mahdollista synteesin tekemistä. Esimerkkeinä Žižek mainitsee erot ihmisten todellisuuskäsityksissä (ontologinen kuilu), erot kokemuksellisen todellisuuskäsityksen ja tieteellisen selityksen välillä (tieteellinen kuilu) ja sosiaalisen vastakkainasettelun konfliktissa olevien toimijoiden välillä (poliittinen kuilu). Kaikki ne kytkeytyvät oleellisesti Ahlqvistin kuvaamaan tiedon kulttuurin jännitteeseen.
Tiedon kulttuurin kentällä tapahtuvat muutokset eivät ole erotettavissa muusta yhteiskunnallisesta kehityksestä. Jos länsimaisten yhteiskuntien sosiaalinen, taloudellinen ja kulttuurinen polarisaatio jatkaa kasvuaan, on selvää, että myös jännitteet ihmisten erilaisten tieto- ja todellisuuskäsitysten välillä voimistuvat entisestään. Tällöin lopputuloksena voi olla eri suuntiin vievien polkujen lukkiutuminen jännitteiseen tilaan tai haarautuminen jyrkästi toisistaan erilleen, jolla tulee väistämättä olemaan laajoja yhteiskunnallisia vaikutuksia, eikä vähiten tieteellisen tiedon ja yliopistojen yhteiskunnalliseen asemaan.
Suosittelemme
Tästä eteenpäin.