Verkkoturvallisuus vs. verkkourkinta – miten löytää tasapaino?

Vaikka verkkoturvallisuuden merkityksestä on käyty jo kohtuullisesti julkista keskustelua, aihepiirin tärkeys ei ole selvästikään noussut vielä sen tarvitsemalle tasolle. Kyse ei ole nimittäin enää muusta yhteiskunnasta irrallisesta ilmiöstä vaan sen sijaan toiminnoista, jotka ovat yhteiskunnallisen turvallisuuden aivan kovimmassa ytimessä. Tästä huolimatta esimerkiksi tuoreen Suomen kyberstrategian toteuttamiseen ei ole varattu kuin aivan minimaalisia uusia resursseja, mikä kuvastaa hyvin sektorin arvostusta poliittisen järjestelmän sisällä.

Seuraavan vuosikymmenen aikana tulemme näkemään siirtymisen ”esineiden Internetiin”, jossa käytännössä kaikki kotien laitteet ilmastoinnista jääkaappeihin ja valaistukseen tullaan liittämään verkkoon. Pihalla odottaa kulkuneuvo, joka on jatkuvassa verkkoyhteydessä ja todennäköisesti myös itseohjautuva. Arkipäivää helpottavat myös puettavat verkkolaitteet kuten kellot ja lasit, joista lähtee jatkuva virta henkilökohtaista informaatiota esimerkiksi HD-tasoisena 24/7-videokuvana. Suurin osa työstä tapahtuu etätyönä verkkoyhteyksien yli työntekijän itse valitsemasta paikasta.

Kaiken tämän seurauksena yhteiskunnan riippuvuus verkkojen toiminnasta on jatkossa entistäkin suurempi, kun käytännössä mikään ei toimi ilman yhteyttä. Verkkoturvallisuudesta tulee käytännössä yhteiskunnallisuuden turvallisuuden synonyymi.

Tämän pitäisi myös näkyä turvallisuusviranomaisten rakenteessa. Perinteisten armeijojen merkitys tulee nopeasti supistumaan, kun jatkossa taistelu globaalista hegemoniasta tapahtuu juoksuhautojen sijaan tietoverkkojen syövereissä. Esimerkiksi NSA:n urkintakohu tulisikin nähdä tätä taustaa vasten – ei ole sattumaa, että laitoksen johto on mm. rakentanut itselleen ”Information Domiance Center”-huoneen.

Tällaiseen maailmaan valmistautuminen edellyttäisi siis turvallisuusorganisaatioiden rakenteiden ja tehtävien miettimästä kokonaan uusiksi. Nykyinen jako puolustusvoimiin, tiedustelupalveluihin ja poliisiorganisaatioihin tulisi purkaa. Samalla tulisi miettiä myös uusiksi julkisen ja yksityisen sektorin työnjako alueella.

Keskeistä on myös, että kansalaisia ei unohdeta prosessissa. Tiedon hankinta ja profilointi 100% verkottuneessa maailmassa mahdollistaa yksilöiden absoluuttisen seurannan, jossa ”Minority Report”-tyylinen tekojen ennakointi on täysin mahdollista käyttäen ”Big Data”:n tuottamia ennusteita riskikäyttäytymistä osoittavista signaaleista. Houkutus tällaisen järjestelmän rakentamiseen turvallisuuden nimissä tulee olemaan suuri. Voikin olla, että sen vastustaminen on ylipäätänsä mahdotonta nykyisessä totaaliseen turvallisuuteen pyrkivässä ”kukkahattutäti”-yhteiskunnassa.

Kirjoitus on osa Uusi turvallisuus -foorumin osallistujien blogisarjaa