Virheitä ja innovaatioita

Ihmisellä itsellään ei neurologisesti ole mahdollisuutta havaita omia intuitiiviseen toimintaan ja päätöksiin liittyviä virheitä. Virheitä, joita ei voi tunnistaa, on vaikeaa korjata. Usein virheet todetaan vasta niiden toteutuessa negatiivisina vaikutuksina. On paradoksaalista, että ihmiset voivat käyttää omaa reflektiivistä ajatteluaan vain toisten ihmisten intuitiivisten virheiden korjaamiseen, muttei omien intuitiivisten päätösten ja virheiden korjaamiseen. Joskus on pyydettävä muita korjaamaan omat virheensä.

Perusolettamus turvallisuutta suunniteltaessa täytyy olla, että sinä olet aina puolueellinen arvioissasi, kuten minä ja kaikki muutkin olemme. Yhteistyötä tarvitaan siis aina. Yhteistyö ei tietenkään voi olla vain toisen rajoittamista tai korjaamista. Se ei olisi kovin hauskaa eikä tuottavaa. Yhteistyö synnyttää myös innovaatioita. Uudet oivallukset ja ajatukset syntyvät usein kahden ihmisen intuitiivisen ajattelun yhdistyessä. Turvallisuusajattelu on osaltaan tuntemattomien mahdollisuuksien tutkimista. Siksi se vaatii innovatiivista ja luovaa otetta.

On tärkeää, että yhteiskunnan eri sektorit ja osaajat keskustelevat keskenään turvallisuudesta avoimesti. Keskustelua turvallisuudesta on välillä hyvä käydä turvallisessa ilmapiirissä (safe space), koska virheiden toteaminen turvallisuuteen liittyen kohdistaa painetta usein tietyille tahoille. Vastuut yhteiskunnan turvallisuuden tuottamisesta nähdään helposti hallinnollisena ja poliittisena kysymyksenä. Turvallisuus määritellään usein teknokraattisesti ja sitä käsitellään kontekstiin liittyen tietynlaisena ja yhdenmukaisena tietona, tieteenä tai osaamisalueena. Pohtimatta jää millaista turvallisuuskulttuuria tällöin tuotetaan yhteiskuntaan sekä mitä yhteiskunnan jäseniä ja sektoreita jätetään turvallisuuskeskusteluiden ja -päätösten ulkopuolelle.

Liiallinen konsensus turvallisuuskysymyksistä on usein huono merkki. Turvallisuutta määrittelevät ryhmät saattavat rakastua omaan käsitykseensä turvallisuudesta ja rakentaa sen ympärille laajoja mekanismeja palvelemaan tätä käsitystä. Toisaalta ryhmät identifioivat itsensä usein yhteisten uhkien kautta. Mutta ollaksemme turvassa, erimielisyyksiä turvallisuudesta tulee olla ja niitä kannattaa käsitellä aktiivisesti.

Ei kai voida sanoa, että sinun turvallisuudentunteesi on väärässä? Tuntemuksia pitää ensin yhteensovitella, ja vasta sitten tarkastella analyyttisesti. Mutta analyyttiseen työhön ei voi rynnätä. Ensin tulee keskustella mihin kannattaa panostaa ja tietää mitä tehdään. Muuten uhkana on tuottaa erinomaisen kattavia turvallisuusratkaisuita, mutta lopulta vain rajallisiin kohteisiin. Turvallisuuteen liittyvät päätökset nojaavat usein liikaa tietynlaiseen kielipeliin, turvallisuusjargoniin, vakuuttelevaan argumentointiin tai näppäriin analogioihin erilaisten uhkien todellisuudesta.

Toisinaan turvallisuutta suunnitellaan skenaarioharjoitusten pohjalta, jossa huomioon otetaan useita eri näkökulmia ja vaihtoehtoja. Ihmiset laativat skenaarioita myös päässään tahtomattaankin. On luonnollista, että uhkakuvat paisuvat, monasti opittujen pelkojen saattelemana, suhteettomasti – kuin anopin pullataikina syysiltana. Mutta joskus tulee kysyä itseltään onko worst case scenario tarpeeksi paha? Vanhat päätökset ovat omiaan ohjaamaan myös uusia päätöksiä. Kenties uusia päätöksiä on pyritty ohjaamaan uudella tavalla keksimällä käsite uusi turvallisuus, joka tosin ei ole enää niin uusi. Vai päivittyykö se joka yö klo 00.00 (GMT) sisällöltään uudeksi käsitteeksi? Ehkä sen tulisi.

Yhteiskunnan aito kokonaisetu ja turvattavat arvot tulisi ensin kyetä määrittelemään, jotta voidaan miettiä miten niitä voidaan turvata. Hyvien lopputulosten synnyttäminen vaatii eri alojen ja poliitikkojen vapaata keskustelua ja yhteistyötä, kuten Sitran koollekutsuma Uusi turvallisuus –foorumi pyrkii tekemään. Odotan tästä räiskyvää ja tuottavaa harjoitusta.

Kirjoitus on osa Sitran Uusi turvallisuus -foorumin osallistujien blogisarjaa.