18. päivä helmikuuta 1984 on luultavasti jäänyt monen 80-luvun lapsen mieleen päivänä, jolloin isä ja äiti kumpikin itkivät. Suomalaisessa kansallislajissa maastohiihdossa tehtiin nimittäin historiaa.

Marja-Liisa Hämäläinen, 27-vuotias latujen epäonnistujana aiemmin tunnettu rautjärveläinen oli voittanut olympiakultaa jo 10 ja 5 kilometrin hiihdossa – vieläpä ylivoimaisesti –  ja nyt kotikatsomoissa jännitettiin kolmatta. Käynnissä oli 20 kilometrin hiihto, joka oli otettu ensimmäistä kertaa olympialaisten ohjelmaan.

Suomalaisten puolesta näytti hyvältä. Hämäläinen sauvoi ylämäessäkin täyttä kyytiä, ja tv-selostajat eri puolilta maailmaa hämmästelivät kilvan suomalaisen vauhtia:

”Hämäläisellä on paljon nopeammat sukset.”

”Katso kuinka muut tytöt joutuvat häneen verrattuna kamppailemaan.”

”Hänessä ei ole ollut menestyjän merkkejä, ymmärtääkseni hän melkein lopetti vuonna 1982. Mutta joskus menestys tulee hitaasti.”

Hämäläinenkin: Uskaltaisiko hän tulla lainkaan maaliin kisojen viimeiseltä matkalta? Miten kotiväki kestäisi menestyksen, hän on myöhemmin kertonut tuolloin pohtineensa.

Kuten tiedetään, Hämäläinen ei jäänyt ladulle. Kun hän tuli viimeiselle suoralle, koko hiihtostadion huusi. Kotikatsomoissa nähtiin, kuinka kisojen yllättäjä lykki tasatyönnöin ja voimakkain potkuin kohti maaliviivaa. Hieman ennen viivaa hän kyyristyi ja liukui sen yli päänsä polviin haudaten. Lopuksi Hämäläinen pyllähti maahan.

“

1.01.45.

Se oli kova aika. Maalissa tilannetta seurannut tsekkien Blanka Paulů alkoi itkeä. Hän tippui neljänneksi. Jopa Neuvostoliiton moninkertainen olympiavoittaja Raisa Smetanina sai tyytyä hopeaan.

Ihmisjoukon saartamaksi joutunut Hämäläinen nosti suksensa voiton merkiksi ilmaan. Sitten hän säntäsi juoksuun ja hyppäsi katsomon aidan yli valokuvaaja- ja toimittajalauma perässään.

Sama näytelmä oli nähty joka päivä maastohiihtopaikalla.

Kun toimittajat saivat lopulta haastattelunsa, Hämäläinen kiitteli niissä kovaa kuntoaan, valmentajaa, kotiväkeä, vuosien tunnollista treeniä – asioita, joilla urheilijat nyt yleensä voittoaan selittävät. Mutta oli vielä yksi seikka, joka toistui: sukset.

”Kyllä heti alusta pitäen huomasin, että alkoi hiihto kulkemaan rennosti”, Hämäläinen kommentoi tuoreeltaan esimerkiksi Ylen radiotoimittajalle.

“

”Ja sukset pelas niin loistavasti, että niillä ol mukava hiihtää.”

Kitkatutkimuksista luistoprojektiin

Itse asiassa ne eivät olleet vain Hämäläisen sukset, jotka olivat Sarajevossa kunnossa. Vaan koko suomalaisen maastohiihtojoukkueen.

Yllättäen myös Sitralla oli osuutta asiaan. Se oli rahoittanut 80-luvun alkupuolella Suomen Hiihtoliiton aloitteesta alkunsa saanutta tutkimusta, jossa

“

Helsingin yliopiston fysiikan laitos selvitti suksen ja lumen välistä kitkaa, suksen luistoa ja pitoa sekä näihin vaikuttavia tekijöitä.

Tutkimukseen osallistui paitsi ammattilaisurheilijoita, myös suomalaisia suksivoide- ja hiihtovälineiden valmistajia.

Kaikki oli saanut alkunsa vuoden 1982 Oslon MM-kisoista. Siellä Suomen hiihtojoukkueen valmentajat ja huolto olivat havahtuneet siihen, etteivät suomalaishiihtäjien välineet olleet ajan tasalla.

“Oslossa tuli selvästi esiin se, ettei suomalaisten suksissa ollut tarpeeksi luistoa muihin verrattuna. Erityisesti amerikkalaiset olivat kehittäneet näitä tekniikoita. Toki luistoa saatettiin syyttää silloinkin, kun oikea selitys huonoon hiihtoon oli, ettei kunto mäessä kestänyt. Mutta se ei tarkoittanut, etteikö luistolla ollut suurta merkitystä”, tuolloinen valmennuspäällikkö Heikki Kantola sanoo.

Oslon jälkeen Kantola ja hiihtomaajoukkueen päävalmentaja Immo Kuutsa kävivät Suomen Pankin johtokunnassa olleen Harri Holkerin puheilla. Holkerihan tunnettiin innokkaana hiihtomiehenä.

Jotain näistä asioista toki jo tiedettiin. Vuonna 1980 Sitra oli myöntänyt 25 000 markkaa professori Erik Springin johdolla tehtävää teoreettista esiselvitystä varten. Varsinainen hyöty tuli kuitenkin Sitran tukeman luistoprojektin, johon rahasto paria vuotta myöhemmin myönsi 360 000 markkaa, avulla. Kantolan ja Kuutsan mukaan tutkimukset käynnistettiin Holkerin aloitteesta ja myötävaikutuksesta, varta vasten Sarajevon olympialaisia ajatellen.

“

Hankeraporteissa rahoitustarvetta perusteltiin tutkimustiedon vähäisyydellä sekä talviurheiluvälineitä valmistavan teollisuuden kilpailukyvyn parantamisella.

Väärinkäytetty luistovoide

Kun perustutkimus lumen ja erilaisten pohjamateriaalien ominaisuuksista oli tehty, tuloksia siirryttiin testaamaan kenttäoloihin. Ensimmäiset testit tehtiin Solvallan laduilla, ja myöhemmin urheilijat, tutkijat sekä huoltoryhmä kävivät myös Rukalla ja Vuokatissa. Siellä Springin alaisena toiminut tutkija Heikki Suominen – hiihtomiehiä hänkin – vertaili ja tutki muun muassa suksien kelienmukaista hiihdettävyyttä, suksen rakenne- ja pohjamateriaaleja, pohjan hiontaa ja kuviopohjan ja urituksen vaikutuksia sekä voiteita ja niiden käsittelyä eri lämpötiloissa.

Tulokset välitettiin voiteita valmistavalle Redoxille, suksisauvoja valmistavalle Exelille sekä Karhulle ja Järviselle, jotka kehittivät niiden perusteella erilaisia voiteita, välineitä ja suksimalleja, karkealle ja leudolle kelille omansa.

Päävalmentaja Kuutsa muistaa erityisen hyvin testin, jossa suksen pinnalle pudotettiin vesipisaroita. Sen jälkeen katsottiin, kuinka Redoxin liisteri hylki vettä. Jos vesi lässähti heti liisteriin, se tiesi huonoa valitun liisterin kannalta. Tämän jälkeen tiedettiin, mikä voide sopi millekin kelille.

Toinen tärkeä havainto oli, että luistovoiteita käytettiin väärin. Huomattiin, että niitä lämmitettiin liikaa. Kuuma puhalluslamppu poltti hienoimmat ainesosat pois voiteista. Myös suksipohjan hionnan vaikutusta luistoon alettiin ymmärtää vasta tällöin.

“

Kun Sarajevon kisat sitten alkoivat, Suomen hiihtojoukkueen varustelu ja huolto eivät olleet enää jäljessä, vaan maailman kärkijoukkoa.

Kantola kertoo, että oli myöhemmin olympiakomitean valmennuspäällikkönä ollessaan kuullut, että Norjankin joukkue oli omissa seurannoissaan todennut suomalaisten joukkueen sukset selvästi muita liukkaammiksi.

”Se meidän menestys ja siellä taustalla ollut tutkimus vauhditti omalta osaltaan ylipäänsä suksiteollisuuden jatkuvaa tutkimustyötä”, sanoo puolestaan Kuutsa.

”Voidetehtaat alkoivat etsiä sopivia ainesosia, esimerkiksi italialainen Rode innostui ja kehitti Cera-pulverin, joka paransi tuloksia erityisesti 50 kilometrin hiihdossa. Kun ne toivat sen vuoden 1985 maailmanmestaruuskisoihin, kaikki olivat ihmeissään.”

Sarajevo oli Suomen kaikkien aikojen ennätys talviolympialaisissa. Suomi sai kisoista 13 mitalia, ja sijoittui siten kisoissa neljänneksi. Sitran rahoittamat tutkimukset vaikuttivat eittämättä ainakin jollain lailla Sarajevon menestykseen. Mutta kuinka suuri merkitys niillä oikeasti oli?

Kantolan mukaan suuri.

“

“Sitran projektin ansiota oli se, että meillä oli muita parempaa tietoa suksen luistosta. Sen perusteella huollon toiminta saatiin organisoitua niin, että kisaolosuhteissa osattiin tehdä oikeita valintoja.”

Samoilla linjoilla on Kuutsa.

”Toki harjoittelu oli ratkaisevassa osassa, mutta kyllä se, että meidän huolto oli Kantolan johdolla huomattavasti muita edellä, vaikutti myös.”

”Meidän teemana oli, että kaikki peliin, ja tämä tutkimuspuoli täydensi sitä asennetta. Meillä oli niin hyvät sukset, oltiin edelläkävijä suorastaan, kun oli tutkittua tietoa, eikä vaan mutua.”

Kun Suomen joukkue palasi Sarajevosta kotiin, myös Sitra sai voitonhumusta osansa. Rahasto piti kolmea kultaa hyvänä tuloksena ja osoituksena rahoitushankkeen onnistumisesta, loppuraportista ilmenee.

“

Sitran nimi myös esiintyi pitkään sanomalehtien urheilusivuilla hiihtäjien menestyksen syitä arvioitaessa.

Entiset työntekijät muistavat vieläkin, kuinka Hiihtoliitto toi toimistoon oransseja kisamaskotteja kiitokseksi ja menestyksen kunniaksi. Pehmosudet, Vučkot, pysyivät esillä vielä vuosia kisojen jälkeenkin.

Viimeinen niistä päätyi 1990-luvulla tehdyn remontin myötä Sitran tuolloiselle informaatikolle Liisa Korpi-Tassille. Se on Korpi-Tassilla edelleen, jossain pahvilaatikoissa.

Tässä artikkelissa käytetyt lähteet.