Valtioneuvoston ydin kriisitilanteessa

Suomi selviytyi Covid-19-pandemian ensimmäisestä puolesta vuodesta koh­tuullisen hyvin, vaikka monet viranomaisten ja aiempien hallitusten valmis­tautumissuunnitelmat menivät suurelta osin hukkaan ja päätöksentekoa varjosti monisuuntainen epäluottamus.

Muistion pohjaksi on uutisseurannan lisäksi tehty yli 50 haastattelua ja käyty läpi oleelliset päätösasiakirjat sekä taustakirjallisuutta. Muistiossa käydään läpi valtioneuvoston ytimen tärkeimpiä toimia korona-aikana, arvi­oidaan vallankäytön muutoksia poikkeusaikana ja annetaan suosituksia tulevien kriisien varalta. Erikseen arvioidaan suomalaisen median toimintaa suuren informaatiotarpeen tyydyttäjänä, valtiovallan oman terveysturvalli­suuden varmistamista sekä eurooppalaisen yhteistyön takeltelua. Pandemia on globaali, mutta reaktiot siihen ovat olleet jopa hälyttävässä määrin kansal­liseen kompetenssiin käpertyneitä. Tautiepidemia vaatii myös korostetusti poikkihallinnollista reagointia. Suomessa sitä hidastavat osaltaan siiloutunut hallinto mutta etenkin lainvalmistelun krooninen laatuongelma.

Valtioneuvoston ytimeksi kriisissä muotoutui pääministerin sekä perhe-ja peruspalveluministerin kaksikko. Lopullisten päätösten teossa tärkein foorumi oli hallituksen neuvottelu, josta tuli ”uusi instituutio” poliittiseen johtamiseen. Toimintamallin etu oli sitouttavuus, mutta pahimmillaan menetelmä oli raskas ja tehoton. Etenkin 16.3.2020 voimaan tulleiden poik­keusolojen aikana se johti – yhdessä myöhästyneen liikkeellelähdön ja vies­tinnän erikoisten valintojen kanssa – myös ongelmiin kansalaisten perusoi­keuksien toteutumisessa.

Yleisölle syntyi rajoitustoimista tiukempi kuva kuin mikä oli juridinen todellisuus. Toimivallan paikallistaminen oli kansalaisille vaikeaa jo valmius­lain aikana ja lähes mahdotonta poikkeusolojen päätyttyä 16.6.2020. Val­miuslaki mahdollisti Uudenmaan eristämisen, mikä oli ratkaisevaa tartunto­jen rajaamiseksi. Lain yllättävän riidaton käyttöönotto toisaalta madalsi merkittävästi sen uuden soveltamisen kynnystä. Dramaattisten toimien teho heikkenee käytössä. Samalla kansalaisluottamus uhkaa heiketä ja viime kädessä oikeusvaltio rapautua.

Valmiuslain siirtämistä ainakin siviilikriisien tapauksissa eduskunnan määräenemmistön taakse on syytä harkita. Kriisivalmiussuunnitelmien olisi oltava nykyistä sitovampia ja erilaisissa kriisiharjoituksissa olisi otettava huomioon myös pahimmat skenaariot sen sijaan että mennään niin sanotusti helpoimman kautta.