Maailma muuttui jo – uudistuuko journalismi?

Jotakuinkin tasan kaksi vuotta sitten kirjoitimme vapaan journalismin yhteiskunnallisesta merkityksestä. Elettiin huhtikuuta 2020, niin sanottua ensimmäistä koronakevättä. Sittemmin kuluneet kaksi vuotta ovat olleet yhtä koronapötköä, joka katkesi väkivaltaisesti 24. helmikuuta, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.

Silloin koronapandemiaakin akuutimpi, rumempi ja tuoreempi kriisi jätti viruksen varjoonsa niin tiedotusvälineiden otsikoissa kuin arkisissa ajatuksissamme. Korona taisi olla jo aiemmin tehnyt ainakin osin saman esimerkiksi ilmastonmuutokselle uutisaiheena tai eri aiheiden taustalla kulkevana teemana. Tämä on ymmärrettävää: ihmismieleen mahtuu vain tietty määrä kriisejä, huolta ja ahdistusta kerrallaan.

Pari vuotta sitten tekstimme keskeinen viesti oli se, että kriittinen ja laaja-alainen journalismi voi parhaimmillaan olla yhteiskunnassa happi, joka pitää kansanvallan ja kansalaisyhteiskunnan elävänä, ja että tämä rooli vielä korostuu koronakriisissä ja sen jälkeen.      

Vaan mitä tästä pitäisi ajatella nyt, kun yhteiskunnallisesta ja arkisesta ”kriisimoodista” näyttää tulevan sekä päällekkäisten akuuttien että alati taustalla hurjaa vauhtia etenevien eksistentiaalisten ilmasto- ja luontokriisien myötä niin monikerroksinen kuin pysyväkin olotila?

Kestävätkö journalismin ihanteet kriisien aikakaudella?

Siirtymä 1900-luvun portinvartijoiden maailmasta nykyiseen, hybridiin mediaympäristöön on ollut nopea ja mittakaavaltaan lähes ennennäkemätön. Mediaympäristön näkökulmasta muutosta on verrattu muun muassa painotaidon keksimiseen. Siihen nähden journalismi tuotteena, konseptina ja toimintamallina on uudistunut hämmentävän vähän, vaikka erilaisia jakelukanavia onkin otettu haltuun vuosien ja vuosikymmenten varrella.

Journalismi on uskomus- ja arvojärjestelmä siinä missä muutkin ihmisten kehittämät toimintakulttuurit ja -mallit. Siksi maailmassa ei myöskään ole olemassa vain yhtä journalismia, vaan journalismin perinteet ja ihanteet vaihtelevat eri maissa ja maanosissa. Niin vaihtelevat myös esimerkiksi sananvapauden suhde ja merkitys muihin perusoikeuksiin. Suomessa journalistiset arvot on konkretisoitu Journalistin ohjeiksi.

Läntisissä liberaaleissa demokratioissa journalismilla on myös oma, vakiintunut yhteiskunnallinen roolinsa. Tätä roolia ja journalismin yhteiskunnallista merkitystä mediaympäristön murros haastaa ennennäkemättömällä tavalla.

Siinä missä vanhassa massamedian maailmassa journalistiset portinvartijat pitkälti määrittelivät eri aiheiden julkisuuden määrää ja laatua, hybridissä mediaympäristössä journalistinen sisältö on vain yksi ämpärillinen valtavassa ja voimallisesti vellovassa informaatiomeressä.   

Tämä herättää useita kysymyksiä. Mitä nopeasti muuttuva informaatioympäristö tarkoittaa journalismin perinteisten ihanteiden kannalta? Miten limittyvät ja lomittuvat kriisit, kuten ilmastonmuutos, koronapandemia ja Ukrainan sota muuttavat journalismin yhteiskunnallista roolia osana demokraattista järjestelmää? Entä millaiseksi koemme journalismin roolin? Monesti on todettu, ettei siihen kuulu toivon herättäminen tai ratkaisujen etsiminen – tapahtumien kertominen riittää.

Niin – riittääkö? Kun maailma ympärillä monimutkaistuu, mistä ammennamme eväitä tavoiteltavan tulevaisuuden kuvittelemiseen, jotta osaamme tehdä päätöksentekotilanteissa valintoja paremman tulevaisuuden eteen? Journalismi on ollut läpi historiansa sivistyksen airut – mitä se on nyt, kriisien aikakaudella? Pitäisikö sille pukea myös vaihtoehtoisten tulevaisuuskuvien esittelijän viittaa tilanteessa, jossa perinteisten demokraattisten toimijoiden kuvat tallaantuvat helposti informaatioähkyn ja algoritmien jalkoihin? Tärkein kysymys tulevaisuuden kannalta on silti se, miten vastedeskin tiedämme, mikä on totta ja mikä ei? Eli miltä pohjalta voimme rakentaa kestävää tulevaisuutta ja mikä on journalismin rooli siinä työssä – tätä pohdimme yhdessä journalismin ja yleisön edustajien kanssa Sivistys+ -aamukahveilla torstaina 21. huhtikuuta.

Ensimmäinen suuri informaatiosota

Toimittaja Carole Cadwalladr on todennut twiittiketjussaan, että elämme ”ensimmäistä suurta informaatiosotaa”, joka ei suinkaan alkanut helmikuussa 2022, vaan on ollut käynnissä jo pitkään, vähintään vuodesta 2014, jolloin Venäjä valtasi Krimin.

Arvio asettuu kiinnostavaan kontekstiin, kun katsoo, millaisia tapahtumia sijoittuu aikajanalle vuodesta 2014 tähän hetkeen: Trumpin valinta, Brexit, Yhdysvaltojen kongressitalon valtaus, keltaliiviliike ja Conwoy-mielenosoitukset.

Yhteistä näille mullistuksille on ollut se, että uudet viestintäteknologiat, erityisesti sosiaalisen median alustat ovat vähintään osittain toimineet yhteiskunnallisten ilmiöiden mahdollistajina.

Journalismi on perinteisesti mieltänyt itsensä vallan vahtikoirana. Jos päättäjä möhlää, hallitus päättää tai ammattiyhdistysliike järjestää lakon, syy—seuraus -suhteet ja vastuut ovat kohtalaisen selkeitä. Vaan entä kun sosiaalisessa mediassa joku sytyttää maailmanlaajuisen protestiliikkeen tai kehittää hämmennystä ja epäluottamusta herättävän salaliittoteorian, joka alkaa elää omaa elämäänsä?

Tämän tyyppiset uutisaiheet ovat viime vuosina aiheuttaneet päänvaivaa perinteisille mediatoimijoille, jotka ovat tottuneet etsimään vastuullisen tahon haastateltavaksi. Entä jos möhläyksenkin käsitekin laajenee ajassa, jossa eksistentiaaliset kriisit vaativat päätöksenteon tueksi entistä nopeammin tietoa ja vahvaa tukea laajoilta joukoilta? Jos möhläämistä on se, etteivät päättäjät tai virkamiehet esittele vaihtoehtoisia tulevaisuuskuvia? Onko journalismin syytä paikata tätä vajetta?

Olemme Sitrassa olleet mukana järjestämässä kansainväliselle toimittajajoukolle kevyitä kursseja, joissa on etsitty työkaluja siihen, kuinka kertoa systeemisistä muutoksista – kuten pitkään vallalla olleen kertakäyttökulttuurin siirtymästä kestävämpään, suljettuihin kiertoihin perustuvaan talouteen. Eri puolilta maailmaa osallistuneet journalistit ovat kehottaneet muun muassa käyttämään ratkaisujournalismin keinoja ja kehittämään toimittajien omaa vaikuttajapääomaa. Kummatkin ovat keinoja, jotka helposti tulkittaisiin nykyisten Journalistin ohjeiden vastaisiksi. Erittelemättä sen enempää niiden ongelmallisuutta on kuitenkin syytä kysyä, tarvitseeko parempi tulevaisuus ohjeiden päivittämistä, kun käsityksemme sivistyksestä ja ihanteista muuttuu?

Datajätit heiluttavat sekä koiraa että häntää

Vallan vahtikoiran pysymistä tehtäviensä tasalla ei välttämättä auta myöskään se Sitran Digivalta-selvityksen vastikään esiin tuoma tieto, että mediatoimijat ovat itse monin tavoin ja tiiviisti osa datan keräämiseen ja hyödyntämiseen perustuvan digitaalisen vallan näkymättömiä verkostoja, kun ne profiloivat yleisöään, käyttävät dataa mainontansa kohdentamiseen ja haalivat dataa asiakkaistaan myös muista lähteistä.

Digivalta-selvityksen perusteella ei ole liioiteltua sanoa, että globaalit datajätit määrittävät tällä hetkellä merkittävästi paitsi sitä, millä tavoilla yhteiskunnallista keskustelua käydään mutta myös sitä, millaisella logiikalla poliittiset päättäjät ja perinteinen journalismi toimivat.

Selvityksen mukaan tämän tyyppinen näkymätön digitaalinen valta ulottuu monin tavoin yhteiskuntiemme perusrakenteisiin. Silti sillä on toistaiseksi huomattavasti vähemmän vahtikoiria kuin perinteisellä vallalla.

Informaatiosotien aikakaudella tämä on ongelmallista sekä yhteiskuntien iskunkestävyyden kannalta että pitemmän aikavälin viheliäisten ongelmien ratkaisemisen kannalta. Nykymuotoiset some-alustat kun tekevät hajottamisesta ja epäluottamuksen kylvämisestä paljon helpompaa kuin uuden rakentamisesta ja oppimisesta.    

Muun muassa tästä keskustelemme seuraavaksi toukokuun 24. päivä järjestettävässä Faktabaari Forumissa, jossa julkistetaan myös Digivalta-selvityksen suositukset, tervetuloa mukaan!