Deprecated: Creation of dynamic property App\Blocks\HeadingCommentary::$className is deprecated in /data/wordpress/vendor/generoi/sage-nativeblock/src/NativeBlock.php on line 70
archived
Arvioitu lukuaika 12 min
Tämä sivu on arkistoitu ja saattaa sisältää vanhentunutta tietoa

Pohjoismaisessa mallissa on kyse kyvykkyyksistä, ei hyvinvointipolitiikasta

Amartya Senin ja Martha Nussbaumin kehittämässä kyvykkyys-ajattelussa hyvinvointi on kykyä elää merkityksellistä elämää. Instituutioiden tehtävä on luoda yksilöille todelliset lähtökohdat tällaiselle toimijuudelle. Mutta kuinka nämä asiat voidaan turvata muuttuvan työelämän, paisuvien terveyskulujen ja kasvavan eriarvoisuuden aikana? Pohjoismaisten yhteiskuntien suuri haaste on sopeutua epävarmuuksiin sekä samalla vahvistaa yksilöiden ja yhteisöjen kykyä rakentaa hyvää ja merkityksellistä elämää.

Kirjoittajat

Satu Korhonen

teemajohtaja, Demos Helsinki

Aleksi Neuvonen

Perustaja, Demos Helsinki

Julkaistu

Yksi varma merkki todellisuutemme muuttumisesta yhä globaalimmaksi on se, että saamme lukea medioista lähes päivittäin vertailuista, joissa eri maailman maita on laitettu paremmuusjärjestykseen. Kyse ei ole enää vain yksinkertaisten asioiden kuten tuotettujen vehnätonnien, internet-yhteyksien tai olympialaisissa saavutettujen mitalien määrän vertailusta. Kansainväliset instituutiot, tutkimuslaitokset ja konsulttiyritykset laittavat maita järjestykseen nykyään yhä monimutkaisemmissa asioissa, kuten onnellisuudessa ja äitien asemassa.

Osin näiden vertailujen ansiosta Pohjoismaat ja pohjoismainen yhteiskuntamalli ovat saaneet osakseen jatkuvasti kasvavaa kiinnostusta. Välillä on vaikuttanut siltä, että oli indikaattori mikä tahansa, ovat Pohjoismaat kärkisijoilla. Erityistä tästä tekee sen, että Pohjoismaat ovat hyviä sekä talouden perinteisissä kovissa mittareissa (esimerkiksi vauraus ja talouden innovatiivisuus) että ihmisten hyvinvoinnin ja sen toteutumisen tasapuolisuuden mittareissa.  Taloustieteilijät ovat pitkään kiistelleet, onko vaurauden tasainen jakautuminen hyvä vai huono asia yhteiskunnan taloudelliselle menestykselle. Pohjoismaiden menestys viime vuosina on tuottanut lisää argumentteja sen puolesta, että vaurautta ja hyvinvointia kannattaa pyrkiä levittämään poliittisilla ratkaisuilla tasaisesti koko väestölle.

Pohjoismaisen mallin keskeisten piirteiden kuvaaminen on keskittynyt usein sosiaaliturvan korkeaan tasoon ja laajoihin julkisiin palveluihin. Turvaamalla perusedellytykset kansalaisille yhteiskunta on vapauttanut ihmiset tuottavaan toimintaan, siis työntekoon. Ilmainen päivähoito on onnistunut siirtämään naiset työelämään. Maksuton koulutus on tuottanut väestön, jolla on korkea osaamistaso, ja ilmainen terveydenhuolto puolestaan on nostanut ihmisten elinikää ja toimintakykyä. Laaja sosiaaliturva synnyttää luottamusta omaan tulevaisuuteen ja kannustaa näin investoimaan esimerkiksi omaan ja lasten osaamiseen tai omistusasuntoon. Tämän ansiosta ihmisille on kertynyt vähitellen vaurautta.

Tulevaisuudessa pohjoismainen yhteiskuntamalli on kuitenkin kahden haasteen edessä: 1) Kuinka turvata tasa-arvo ja ihmisten hyvän elämän edellytykset aikana, jolloin yhä harvempi on jatkuvan ja kokopäiväisen palkkatyön piirissä?[1] 2) Miten ylläpitää toimivaa demokratiaa, jos ihmisten kokemus yhteisyydestä ja yhdistävistä tavoitteista rapautuu?

Ei rahaa, vaan kyvykkyyksiä

Palkkatyön ja siitä syntyvän toimeentulon päämääräksi asettavan katsantokannan ohella on pohjoismaista mallia mahdollista katsoa myös toisella tavalla. Sen mukaan pohjoismaisen hyvinvointimalli(e)n itsetarkoitus ei olekaan vaurauden maksimointi. Järjestelmän perustavanlaatuisempi ominaisuus onkin tapa, jolla hyvinvointia luodaan: tasaamalla ihmisten erilaisia lähtökohtia ja rakentamalla monipuolisesti ihmisten kyvykkyyksiä ja osallisuutta.

Globaalisti yhteiskuntien kyky muuntaa materiaalisia resursseja ihmisten hyvinvoinniksi vaihtelee. On helppo tajuta, miksi pelkästään materialistiseen vaurauteen suuntautuneella, kulutuskeskeisellä ja resurssi-intensiivisellä elämäntavalla on lyhyt tulevaisuus: kun olosuhteet muuttuvat nopeasti, on pelkän vaurauden turvin vaikea sopeutua uuteen tilanteeseen ja esimerkiksi uudistaa toimeentulon muotoja. On yhä tärkeämpää kyetä ymmärtämään, mitkä asiat luovat ihmisille hyvän elämän edellytyksiä eli todellisia mahdollisuuksia rakentaa elämään jatkuvuutta, tehdä asioita muiden kanssa ja kokea merkityksellisyyttä. Kuinka aktiivinen kansalaisuus rakentuu, kuinka työelämän muutoksissa vahvistetaan ihmisten toimijuutta, kuinka elämäntapasairauksien tuomat haasteet ratkotaan eri instituutioiden yhteistyönä?

Amartya Senin ja Martha Nussbaumin kehittämä kyvykkyys-ajattelun (engl. capability approach) viitekehys ottaa kantaa juuri yksilöiden todelliseen, toteutuneeseen hyvinvointiin ja toimijuuteen. Poliittisesta filosofiasta, oikeudenmukaisuusteoriasta, taloustieteestä ja kehitysmaatutkimuksesta ammentava viitekehys tarjoaa työkalun yhteiskunnallisen muutoksen arviointiin hyvinvoinnin ja toimijuuden rakentumisen näkökulmista.

Kyvykkyys-ajattelussa materiaalinen ja sosiaalinen pääoma ovat hyvinvoinnin resursseja. Tärkeää on se, kuinka hyvin ihminen pystyy muuntamaan ne hyvinvoinniksi eli saavuttamaan monipuolisesti tavoittelemisen arvoisia asioita elämässä. Hyvää yhteiskuntaa tavoitellessa emme siis voi puhua pelkästään materiaalisten resurssien jakautumisesta.

Kyvykkyydet rakentuvat toki materiaalisten resurssien pohjalle, joten niilläkin on väliä. Kuitenkin pelkkiin resursseihin keskittyminen sumentaa katseemme laajemmalta ihmiskäsitykseltä, joka tarvitaan vastaamaan uuden maailman haasteisiin.

Hyvinvointi on kyvykkyys-ajattelussa perusolemukseltaan yksilöiden tasolla ilmenevä asia. Hyvinvoinnin edellytysten toteutumista voidaan arvioida yksilön koko elämänkaaren kautta. Viitekehystä on sovellettu toteutuneen hyvinvoinnin tutkimisessa ja yhteiskunnallisen muutoksen tarkastelussa inhimillisen kehityksen näkökulmasta.

Keskeisistä, hyvän elämän kannalta välttämättömistä hyvinvoinnin tekijöistä ei ole kyvykkyys-tutkijoiden piirissä yksimielisyyttä, mutta Nussbaumin listaus kymmenestä peruskyvykkyydestä on tunnettu ja paljon käytetty. Nussbaum listaa asiat, joita jokaisen demokraattisen yhteiskunnan tulisi tehdä todeksi instituutioidensa kautta. Kymmenen kyvykkyyden joukko tunnistaa perustarpeet, kuten ravinnon saamisen ja terveyden turvaamisen, mutta pitää yhtä tärkeänä turvata jokaiselle valmiudet kansalaisena ja ihmisenä toimimiseen – kuten valmiudet kriittiseen ajatteluun, yhteiselämään, osallistumiseen ja aistien ja mielikuvituksen käyttöön.[2] Jälkimmäiset ovat demokratian tulevaisuuden kannalta olennaisia.

Kyvykkyydet eivät sido ihmisiä toimimaan tietyllä tavalla, vaan ihmisillä on vapaus hyödyntää omaa potentiaaliaan valitsemallaan tavalla. Vapaus tehdä valintoja on olennainen osa hyvinvointia. Tänä päivänä moni tunnistaa esimerkiksi ravitsemuksen dilemman: ihmisillä on tietoa hyvistä valinnoista, mutta he saattavat valinnan hetkellä valita toisin. Kyvykkyys-näkökulmaan sisältyy ajatus, että toimivan yhteiskunnan tulisi vahvistaa jäsentensä kykyjä tehdä sellaisia päätöksiä, jotka ovat pidemmällä aikavälillä hyviä sekä yksilölle että yhteiskunnalle.

Demokratia kollektiivisena kyvykkyytenä

Viime vuosina kyvykkyys-tutkijat ovat kiinnittäneet enenevästi huomiota myös yhteisöihin ja niiden merkitykseen hyvinvoinnin muodostumiselle. Kollektiivisten kyvykkyyksien ajatuksessa korostuu se, että yhteisöt ovat yksilöille enemmän kuin väline omien päämäärien tavoitteluun. Yhteisöt ovat myös areenoja, joilla näitä päämääriä muodostetaan.[3] Siksi ne ovat inhimillisen kehityksen kannalta tärkeitä. Yhteisöt mahdollistavat toimintaa, jota yksilöt eivät yksin voisi saada aikaan ja ne suuntaavat jäsentensä odotuksia tulevaisuudesta.

Yhteisöt vaikuttavat ihmisten käsitykseen arvostettavista valinnoista ja merkityksellistä elämästä, siis vaikkapa hyvästä urakehityksestä, asumisen ihanteista tai toimeentulon tavoiteltavasta tasosta. Tätä kautta yhteisöt myös keskeisesti rakentavat toimijuutta.

Kollektiiviset kyvykkyydet ovat yhteydessä julkisen keskustelun ja demokraattisten prosessien onnistumiseen. Toiset yhteisöistä ovat vahvempia kuin toiset ja heikompien yhteisöjen kyvykkyyksiä vahvistamalla voidaan vaikuttaa tiettyjen ryhmien, kuten esimerkiksi köyhien, asemaan yhteiskunnallisessa keskustelussa.[4]  Demokratia on perinteisesti merkinnyt oikeutta vaikuttaa politiikan kautta yhteisiin pelisääntöihin ja ryhmien väliseen resurssienjakoon. Kyvykkäiden yhteisöjen lupaus on siinä, että ne voivat myös luoda uusia ratkaisuja, jotka hyödyttävät jäseniä laajasti.

Pohjoismaisen mallin tuottama tasa-arvo nojaa vahvasti kokopäiväiseen, pysyvään ja riittävän toimeentulon turvaavaan palkkatyöhön. Siihen pyrkiminen on (järjestelmän näkökulmasta) ollut jokaisen ihmisen moraalinen velvollisuus, vastaavasti hyvinvointimallin tavoitteena on ollut maksimoida yksilön aktiivisten ja mahdollisimman tuottavien työvuosien määrä (esimerkiksi kannustamalla koulutukseen, tukemalla terveyttä ja auttamalla uuden työn löytymisessä). Tämä on myös synnyttänyt yhteisyyttä ja kokemusta samassa veneessä olemisesta: kaikki pyrkivät toimeentuloon omalla työllään, kaikki osallistuvat työllään yhteisen vaurauden kasvattamiseen, kaikki ovat valmiita jakamaan vauraudesta syntynyttä hyvinvointia tarpeen tulleen myös muille, ja kaikki ovat oikeutettuja asioihin, jotka ovat kriittisiä oman hyvinvoinnin vahvistamiselle.

Tämä asetelma on tarjonnut hyvät lähtökohdat myös vahvalle demokratialle. Vaikka eri ihmisryhmillä on ollut osin erilaisia intressejä, on väestön suurella enemmistöllä ollut kuitenkin jaettu kokemuspohja ja jaetut tavoitteet, jotka liittyvät palkkatyöhön ja toimeentuloon. Tämä on hyvin erilainen lähtökohta kuin yhteiskunnassa, jossa merkittävä osa naisista on kotona hoitamassa lapsia, tai yhteiskunnassa, jossa merkittävä osa ihmisistä saa tärkeän osan elannostaan maata viljelemällä ja maataloustuotteita (ja muita palveluksia) naapuriensa kanssa vaihtamalla. Pohjoismaisissa yhteiskunnissa poliittisten puolueiden välinen konsensus on rakentunut palkkatyön edistämisen ympärille. Tähän on rakentunut koko pohjoismainen malli, sen synnyttämä vauraus, tasa-arvo ja laaja-alainen hyvinvointi.

Palkkatyöhön nojaavan yhteisen kokemuspohjan rapautuminen on osa läntisten demokratioiden kriisiä: ihmisten on yhä vaikeampi tunnistaa laajoja yhteisiä intressejä ja rakentaa niiden ympärille poliittista toimintaa. Työ, kollektiivisten kyvykkyyksien vahvistuminen ja demokratia ovat kytkeytyneet aiemmin toisiinsa. Viime vuosikymmeninä edustuksellinen demokratia on vähitellen irtautunut palkkatyön ympärille rakentuneista intresseistä. Edustuksellinen demokratia ei välttämättä toteuta väestön enemmistön etua: äänestyspäätökset muovautuvat usein ihmisryhmien sisällä symbolisen aseman saaneiden yksittäiskysymysten (esimerkiksi maahanmuuttajien asema, yksittäiset rakennushankkeet ja lähikoulun tai -kirjaston säilyminen) pohjalta sen sijaan, että äänestäjät tekisivät ehdokasta tai puoluetta valitessaan päätelmiä oman, ryhmänsä tai yhteiskunnan kannalta optimaalisista poliittisista ohjelmista.[5]

Demokratian kannalta tärkeää on myös yhteisöjen kyky tunnistaa toiset yhteisöt ja käydä puntaroivaa keskustelua niiden kanssa. Digitalisaatio on mahdollistanut yhä tiiviimmän yhteydenpidon samanhenkisten yksilöiden kesken, mikä vahvistanee näiden yksilöiden kykyä muodostaa mielipiteitä ja tuoda niitä esille myös yhteisön ulkopuolella. Tällä hetkellä uhkana on, että yhteisöt eivät keskustele rakentavasti keskenään – kuplautuminen näkyy jo nyt ympäri maailmaa jopa vaalien tuloksien muokkaajana.

Moni maa etsii kuitenkin parhaillaan ratkaisuja siihen, kuinka erilaisista taustoista tulevien ihmisten kesken voitaisiin käydä rakentavaa, puntaroivaa keskustelua, yhä laajemmalla joukolla, jopa koko kansan kesken. Kiinnostavia kokeiluja on jo nähty. Esimerkiksi Taiwanissa on kahden vuoden ajan kehitetty kokeilujen avulla kansallista deliberaatioalustaa ja aiemmin Islannissa tähdättiin maan perustuslain uudistukseen joukkoistamalla. Digitaalisen deliberaation aikakausi onkin vasta alussa.

Pohjoismaisten yhteiskuntien kohdalla haaste on, että hyvinvoinnin perustekijöihin, terveyteen, toimeentuloon ja koulutukseen, liittyy uudenlaisia epävarmuuksia. Kuinka näitä turvaamaan tarkoitetut instituutiot pystyvät toteuttamaan tehtäviään jatkossa? Pystyvätkö ne ymmärtämään yhteisöjen näkymiä ja vahvistamaan sellaista kollektiivista toimijuutta, joka johtaa yhteiseen hyvään?

Pohjoismaisen yhteiskuntamallin menestysresepti on yksilöiden merkityksellisen toiminnan tukeminen eri instituutioiden yhteistyönä. Sekä osallisuutta että osaamista, työelämän laatua ja terveyttä vahvistettiin vuosikymmeniä julkisten instituutioiden tavoitteellisen toiminnan kautta. Tulevaisuudessa julkisten instituutioiden toiminta voi nojata aiempaa vähemmän valmiiden, normatiivisesti määriteltyjen ratkaisujen varaan. Sen sijaan instituutioiden tavoitteellisen toiminnan on kohdennuttava yhä vahvemmin ihmisten ja yhteisöjen oman toimijuuden vahvistamiseen ja osoitettava niille sekä uudenlaisia resursseja että mahdollisesti joissain tapauksissa yhteistä toiminnan suuntaa toivottavien tulevaisuuksien tai visioiden kautta.

On myös tärkeää huomata, että yksilöiden osallistuminen menestyksellisesti itseorganisoituneeseen, ilman ulkoisia rakenteita pyörivään yhteistoimintaan (kuten esimerkiksi poliittisiin liikkeisiin, osin myös jakatamistalouden ratkaisuihin) vaatii kyvykkyyksiä, jotka tällä hetkellä jakautuvat epätasaisesti.[6] Pohjoismaisen mallin 2020-luvun versiossa täytyy huomioida erityisesti sellaisten kyvykkyyksien laaja tukeminen, jotka vahvistavat demokratian toteutumista.

Demokratia tarvitsee kunnianhimoisia pyrkimyksiä

Martha Nussbaum on todennut[7], että hänen listauksensa peruskyvykkyyksistä asettaa todennäköisesti valtioille sellaisia tavoitteita, joihin yksikään valtio ei voi päästä. Kuitenkin juuri kunnianhimoisilla pyrkimyksillä on erityinen merkitys yhteiskuntien kehityksessä. Ilman julkisesti asetettuja inhimilliseen kehitykseen liittyviä tavoitteita emme tiedä, mille kehityksen tasolle voisimme päästä: ”Meidän on helppo luiskahtaa toivottomuuteen ja luopua ponnistelusta, jos meillä ei ole näkymää toivoa vahvistaviin, rohkeisiin tavoitteisiin.”[8]

Pyrkimykset ja tavoitteet ovat tärkeitä kehityksen kannattelijoita. Haaste on se, että yhteiskunnallisissa vaikeuksissa hallinnon retoriikassa voi unohtua eteenpäin menemisen ja kehityksen osoittamisen merkitys, jolloin helposti tyydytään puheisiin pakollisista, vaikeista valinnoista. Tämä syö valtiolta sitä toivoa luovaa ja energisoivaa roolia, joka sillä voisi olla inhimillisen kehityksen edistäjänä kunnianhimoisten tavoitteiden kautta. Julkilausuttu pyrkimys viedä inhimillistä kehitystä vaikeinakin aikoina yhä pidemmälle puolestaan kutsuu yksilöitä ja yhteisöjä ratkaisemaan nimettyjä haasteita yhdessä.

Minkälaisia kollektiivisia kyvykkyyksiä ja niihin liittyviä yhteiskunnallisia pyrkimyksiä sitten tarvittaisiin Pohjoismaissa ja muissa kehittyneissä yhteiskunnissa tulevina vuosikymmeninä? Ainakin ne liittyisivät kolmeen merkittävässä muutoksessa olevaan asiaan:

  1. Uudenlaiset toimeentulon muodot. Automatisaation ja muiden työelämän muutosten seurauksena suuri määrä perinteisiä ammatteja ja työpaikkoja katoaa. Tilalle tulevat toimeentulon muodot ovat luultavasti hyvin erilaisia kuin viimeisen vuosisadan vallinnut malli kokopäiväisestä ja kuukausipalkkaisesta työstä. Ihmisten keskinäinen palvelujen ja tavaroiden jakaminen korostuu, samoin vaihtelevissa kokoonpanoissa toteutettava työ. Tällainen työskentely vaatii uudenlaisia, ihmisten vuorovaikutukseen liittyviä kyvykkyyksiä.[9]Näiden kyvykkyyksien tukemisessa perustulolla voi olla tärkeä rooli.
  2. Rakentava yhteiskunnallinen keskustelu ja päätöksenteko digitaalisessa ajassa. Digitaalinen aika mahdollistaa entistä paremmin omia mielenkiinnon kohteita tukevan informaation ja yhteisöjen löytymisen. Samalla se tarkoittaa, että ihmisten keskinäinen kommunikaatio kohdentuu entistä enemmän ryhmiin, joiden jäsenillä on samanlainen kokemushistoria, intressit ja myös kieli. Vastaavasti koko yhteiskunnan yhteistä julkisuutta luovat asiat kuten journalistinen media (sanomalehdet, radio, televisio) ja julkiset palvelut (joukkoliikenne, julkinen koulutus ja terveydenhuolto) menettävät voimaansa ihmisten yhdistäjinä. Seurauksena on kasvava mielipiteiden polarisaatio ja ihmisryhmien eriytyminen. Tulevaisuudessa tarvitaan kyvykkyyksiä, jotka liittyvät pitkäjänteisyyteen, empatiaan ja erilaisuuden kohtaamiseen. Niiden rakentumiseen tarvitaan esimerkiksi erilaisten ihmisten kohtaamista edistäviä julkisia tiloja ja palveluja.
  3. Globaali yhteistyö viheliäisten ongelmien ratkaisemiseksi. Kansallisvaltioiden on ollut vaikea sopia keskenään riittävistä toimista globaalien viheliäisten ongelmien kuten ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Tällä hetkellä näyttää jopa siltä, että nationalistinen, valtioiden keskinäisille sitoumuksille kielteinen mielipideilmasto on monissa maissa vahvistumassa. Ratkaisuja ilmastonmuutoksen kaltaisiin haasteisiin saadaan tuskin aikaan perinteisen diplomatian keinoin. Tarvitaan myös toisenlaista, ihmisten, yhteisöjen ja yritysten välistä, globaalia yhteistyötä tehokkaiden ja innovatiivisten ratkaisujen synnyttämiseksi ja levittämiseksi. Tämä vaatii vuorovaikutukseen ja erilaisten kontekstien välillä operoimiseen liittyviä kyvykkyyksiä, joita nykyisin on vain pienellä joukolla ihmisiä. Digitaalisen kommunikaation ja erilaisten tekoälyyn nojaavien ratkaisujen tuleminen nopeasti koko ihmiskunnan ulottuville tukee tätä kehitystä. On tärkeää, että koko ihmiskunnan kattava pääsy (access) Internetiin ja parhaisiin tekoälyratkaisuihin nähdään myös merkittävänä poliittisena pyrkimyksenä.

 

 

[1] Tähän liittyy itse asiassa kaksi sisäkkäistä haastetta: 1. Taloudellinen kysymys siitä, miten käy hyvinvointimallin rahoituksen. 2. Moraalinen kysymys siitä, pitääkö ihmisiä yhä kannustaa yhdenmukaisesti pysyvän perinteisen muotoisen palkkatyön tavoitteluun, jos sellaisen saaminen on aiempaa vaikeampaa ja tarjolla olisi muita, mahdollisesti järkevämpiä vaihtoehtoja?

[2] Nussbaumin nimeämät kymmenen kyvykkyyttä ovat: 1) Normaalin mittainen elämä. 2) Fyysinen terveys, ravinto ja suoja. 3) Ruumiillinen koskemattomuus. 4) Aistit, mielikuvitus ja ajattelu. 5) Tunteet. 6) Kriittinen ajattelu. 7) Yhteiselämä toisten ihmisten kanssa. 8) Muut lajit. 9) Leikki. 10) Osallistuminen ja vaikuttaminen omaan ympäristöön, omistaminen.

[3] Evans, P. ”Collective Capabilities, Culture, and Amartya Sen’s Development as Freedom”, Studies in Comparative International Development 2002, vole 37 No 2, 54-60.

[4] Ibrahim, S. ”How to Build Collective Capabilities: The 3C-Model for Grassroots-led Development” Journal of Human Development and Capabilities 2017.

[5] Amartya Sen kuvailee hyvin näitä demokratiaan liittyviä ajankohtaisia haasteita Prospect-lehden haastattelussa: Rahim S. ”Amartya Sen keeps his cool”  Prospect, March 2017

[6] Poliittisen osallistumisen eriytyminen – Eduskuntavaalitutkimus 2015

[7] Nussbaum, Martha. ”Introduction: Aspirations and the Capabilities List”, Journal of Human Development and Capabilities, 2016, Vol. 17, No 3., 301-308

[8] ”We are likely to lapse into despair and stop trying if we do not have a bold goal before us to energize our hopes.” Kts. Edellinen viite

[9] Tästä hyvä kuvaus on Esko Kilven Seuraava erä artikkeli: Kilpi, Esko. ”Uusi työ alustatalouden aikakaudella” Seuraava erä 2017.

Mistä on kyse?

Olet nyt varjossa ""Default shadow"". Poistu