sisällön esikatselussa tai sisältösivulla.
Kriisin jälkeen on tarpeen opetella demokratiaa
Helmikuussa näin videoklipin kiinalaismiehestä, joka juoksi ultramaratonin omassa keittiössään. Vielä siinä vaiheessa koronavirus tuntui kaukaiselta vitsaukselta, lähes fiktiolta. Muistan ajatelleeni, että vastaavat rajoitustoimet eivät ikinä olisi mahdollisia vapaissa länsimaissa.
Vain reilu kuukausi tuosta hetkestä eteenpäin virus oli ehtinyt jo maailman joka kolkkaan. Suomen hallitus otti käyttöön valmiuslain ja määräsi tiukat liikkumisrajoitukset lähes Kiinan malliin. Työt ja sosiaalinen elämä siirtyivät kotiin. Lenkille sentään vielä pääsi.
Myönnän, että rajoitusten laajuus oli minulle shokki. Erityisesti Uudenmaan eristäminen oli koettelemus monipaikkaiselle kansalliselle identiteetilleni. Kummeksuen seurasin someraivoa, jonka mukaan rajoituksissa olisi pitänyt edetä vielä nopeammin ja vielä rajumpaan suuntaan perustuslaista välittämättä.
Sopeuduin kuitenkin ”uuteen normaaliin”. Yhtenä päivänä lenkillä huomasin vaistomaisesti tarkkailevani ympäristöä uusin silmin. Laakson kentän ohi juostessa näin ratsupoliisien harjoitukset ja laskin päässäni: kuusi hevosta, kuusi ratsastajaa, kolme kouluttajaa… puhtaat paperit. Pikkukoskella näin nuorisoa pelaamassa koripalloa. Yksi, kaksi, kolme pelaajaa…OK.
Poikkeustilaa ei ollut ehtinyt kulua kuin pari viikkoa ja olin jo kehittänyt itselleni ilmiantajan katseen. En raportoinut havaitsemiani rajoitusten rikkomisia mihinkään. Jopa ärsyynnyin somepostauksista, joissa käräyteltiin kanssakansalaisia ja osoitettiin moraalista tuohtumusta rikkureita kohtaan. Eiköhän nyt riitä, että jokainen hoitaa tässä oman tonttinsa, muistan ajatelleeni.
Silti poikkeustila oli saanut minutkin otteeseeni. Olin sattumalta juuri alkuvuodesta lueskellut Svetlana Aleksijevitsin kuvauksia neuvostoajasta. Ilmiantajia riitti. Mietin, olisinkohan minäkin voinut olla ilmiantaja toisessa maailmanajassa ja paikassa. Ehkä olisinkin. Olisin hyvinkin saattanut käräyttää epämiellyttävän naapurini, jos olisin saanut kuulla, että hän piehtaroi kiellettyjen maailmankirjallisuuden klassikkojen parissa, joihin minulla ei ole pääsyä. Epäoikeudenmukaisuuden tunne tekee useimmista meistä ilmiantajia. Motiiveja on toki paljon muitakin.
Politico-lehden artikkelista opin, etten ollut pohdintoineni yksin, vaan kyseessä oli Euroopan laajuinen ilmiö. Roomassa pormestari oli julkistanut kaupungin verkkosivuille palvelun, johon asukkaat pystyivät jättämään ilmiantoja rajoituksia rikkovista kansalaisista. Espanjassa ilmiantoja tehtailevat kansalaiset ovat jopa vaatineet poliisilta väkivallan käyttöä rikkureita kohtaan.
Ilmiantojen historiaa tutkinut sosiologi Patrick Bergemann toteaa lehden haastattelussa, että vasikoiminen kuten muutkin puoliautoritääriset käytösmallit kukoistavat kriisiaikoina. Bergemannin mukaan ilmiantoja motivoi usein pelko joko yksilön tai yhteisön turvallisuuden puolesta.
On sanottu, että sivistys on vain ohut yhteiskuntien pintakerros. Korona-ajan poikkeustoimet ovat saaneet minut pohtimaan, että ehkä samaa voi sanoa monista muista demokratiaa kannattavista perusarvoista. Toki poikkeukselliset ajat luovat myös poikkeuksellisia käytösmalleja. Silti ajattelen, että poikkeustilan väistyttyä meidän kaikkien on tarpeen opetella demokratiaa uudestaan.
Sauvakävelijänainen ja luottamus
Pyöräilin taannoin Helsingissä pyöräväylä Baanalla, kun yhtäkkiä viereisellä kävelijöiden kaistalla vanhempi naishenkilö asetti nopeasti sauvakävelysauvansa poikittain osoittaakseen, että pyöräilijöiden on syytä pitää turvaväli. Pelästyin hieman, sillä sauvakävelysauva oli melko lähellä osua pyörääni ja olisin saattanut kaatua.
Olen ollut yllättynyt siitä, miten ihmiset pälyilevät toisiaan ärsyyntyneesti ehkä pelätenkin. Toki olen joskus nähnyt ihmisten pelkäävän humalaista rettelöitsijää tai muutoin epäilyttävästi käyttäytyvää tyyppiä, mutta en sitä, että pelätään ja vältellään toisia ihmisiä. Pelko johtaa helposti ärtymykseen, syyllistämiseen ja yleiseen vihamielisyyteen muita ihmisiä kohtaan. Tämä kiteytyi kokemuksessani sauvakävelijänaisen kanssa.
On myös sanottava, että etenkin koronakriisin alkuaikoina tuntemattomat ihmiset hymyilivät toisilleen kaduilla ikään kuin viestittäen, että ymmärrän, mitä koet juuri nyt, minäkin koen sen saman poikkeuksellisen kokemuksen.
Samaan aikaan, kun olemme ihmisinä mahdollinen tartuntariski toisillemme, niin ilman toisiamme emme selviäisi eteenpäin. Rutger Bregman toteaa Correspondentille kirjoittamassaan artikkelissa, että juuri nyt tarvitsemme toiveikkaan näkemyksen ihmiskunnasta, sellaisen joka perustuu luottamukselle ja solidaarisuudelle – ei sellaista, joka perustuu kilpailulle ja oman edun maksimoinnille. ”Vaikka nyt on oikein pitää fyysistä etäisyyttä muista ihmisistä, niin ne ovat nuo samat ihmiset, joiden avulla pääsemme tämän tilanteen yli.”
Megatrendien verkostomainen valta -trendin alla käsitellään luottamusta. Kansainväliset luottamusbarometrit ovat jo vuosia kertoneet, että luottamus on siirtynyt virallisista instituutioista ja auktoriteeteista vertaisiin, siis toisiin ihmisiin. Tämä on näkynyt esimerkiksi edustuksellisen demokratian haasteissa ja politiikan ulkopuolelta tulevien ehdokkaiden suosiossa. Koronaviruksen vuoksi on siirrytty hetkeksi äärimmäisen keskitettyyn päätöksentekoon ja suomalaiset ovat luottaneet päätöksentekijöihin, mikä on ollut hyvä asia kriisin hoidon kannalta. Luottamuksemme johtaviin poliitikkoihin näyttää nousseen.
Voisiko se nousta myös kanssaihmisiä kohtaan? Tunnettu luottamustutkija Rachel Botsman on käyttänyt luottamusloikan käsitettä. Ehkä nyt tarvitsemme ihmisten välisen luottamusloikan. Vaikka olemme toinen toisillemme mahdollinen tautiriski, niin suurin osa ihmisistä toimii vastuullisesti ja yrittää parhaansa.
Lainkuuliaisuudesta
Eväskassi veneeseen ja kokka kohti ulappaa. Ensimmäinen käynti saarimökillä jännittää aina. Onko puita kaatunut, onko laituri tallella? Tällä kertaa lisäjännityksen tuo tunne, että olen tekemässä jotain luvatonta. Uusimaa on eristetty ja veneilyä tulisi välttää. En poistu Uudeltamaalta, mökki on Sipoon ulkosaaristossa, eikä tuo veneilyn välttäminen ymmärtääkseni ole ehdoton kielto. Mutta kuitenkin, oloni on kuin olisi tekemässä jotain lainvastaista.
Kaukana olevan laivan siluetti muistuttaa rajavartiolaitoksen Tursasta. Onko rajavartio käännyttämässä veneilijät? Lähempänä laiva paljastuukin hinaajaksi. Rantautuessa nopeasti yltyvä vahva hakkaava ääni voimistuu. Puolustusvoimien kaksi NH90-kuljetushelikopteria ylittävät saaren noin 50 metrin korkeudella. Hetken pohdin ajatusta, olisivatko ne vahvistamassa saartoa ja valvomassa veneilyä. Hylkään ajatuksen mahdottomana.
Suomi ei ajautunut anarkiaan koronapandemian vuoksi. Tosin somessa esiintyi raivoa, kärjistyksiä, syytöksiä ja salaliittoteorioita. Reaalimaailma eli poikkeuksellisia aikoja, mutta hyvässä järjestyksessä. Olemme lainkuuliaisia ja seuraamme viranomaisten antamia normeja – tietyin edellytyksin.
Viitisentoista vuotta sitten ajoi mökkisaareni viereisestä salmesta puurunkoinen vene elokuun pimeässä yössä kovaa vauhtia ilman valoja. Veneen kulkua oli hämmästyttävä seurata, sillä salmi on täynnä pinnan alaisia kareja. Venekuski tiesi reittinsä tarkoin. Rakensin tuolloin mielessäni tarinan vanhasta pirtutrokarista, joka vielä viimeisen kerran verestää muistojaan vaikealla reitillä. Hän kuvittelee poliisin ja tullin veneet peräänsä. Jokainen kari pitää tietää ja käännökset tehdä viime tingassa näin harhauttaen takaa-ajajat kiville. Kieltolaki kasvatti laajan laittoman liiketoiminnan – alkoholin salakuljetuksen. Oli lähimyyjiä, erilaisia väliportaita, venekuskeja, rahoittajia. Kieltolakia kierrettiin laajasti koko yhteiskunnassa.
Oikeustieteessä käytetään termiä desuetudo tarkoittamaan tilannetta, jossa muodollisesti voimassa oleva laki menettää vahvasti velvoittavan oikeuslähteen asemansa, jos sitä ei todellisuudessa sovelleta. Kieltolain osalta oltiin tässä tilanteessa. Kansanäänestyksessä vuonna 1931 yli 70 prosenttia kannatti lain kumoamista.
Kun päättäjät pohtivat erilaisia rajoituksia koronapandemian rajoittamiseen tai sen kielteisten vaikutusten rajoittamiseen, tulee heidän jo ennakolta pohtia rajoituksen noudattamista desuetudo-näkökulmasta. Ei kannata tehdä rajoitusta, jota ei yleisesti noudateta, koska pahimmillaan se johtaa myös muiden rajoitusten vähättelyyn. Suomalainen demokratia on koronapandemiassa osoittanut vahvuutensa. Ihmiset ovat ymmärtäneet ne tavoitteet, joihin rajoituksilla on pyritty.
Maski ei ole vain maski
Vaikka kuinka näemme globalisaation etenemisen, on ihmeellistä, miten paikallinen elämä muokkaa kuitenkin kaiken. Otetaan nyt esimerkiksi kasvosuojat eli maskit. Suomalaiset ovat kiltisti odottaneet hallituksen linjauksia maskien käytöstä. Vasta muutamia maskeja näkyi toukokuun toisella viikolla, kun kuljin läheisen kauppakeskuksen käytävillä. Niin monissa maissa on jo tiukkojakin määräyksiä asiaan liittyen, mutta Suomi tutkii ja selvittää. Ja kansalaiset odottavat lupaa tai vapautusta koko asiasta.
Aasiassa maskien käyttö on ollut yleistä jo ennen korona-aikaakin. On kohteliasta olla tartuttamatta muita, oli sitten kyse kausiflunssasta tai covid-19-sairaudesta. Toki on muistettava, että myös asukastiheys Aasian suurkaupungeissa tuo lähimmäisen paljon lähemmäs kuin meillä. Jos aivastat, niin lähestulkoon näet, miten edessäolevan niskahiukset kastuvat eikä tartuntavaarasta ole sen enempää epäselvyyttä.
Ranskassa on nähty, miten kasvomaskit otetaan osaksi omaa pukeutumistyyliä. Pieni Ranskan lippu ommeltuna maskiin tekee oivan säväyksen presidentin asuvalinnassa, ja vielä niin eksklusiivisesti, ettei kyseistä maskia voi ostaa verkkokaupasta. Toisaalta – eikö Ranska noudata näin omaa kulttuurista koodistoaan ja luo ikonista tyylikuvastoa myös korona-aikaan? Meitä ei oikeastaan yllätä, että tämä nähtiin juuri Ranskassa.
USA:ssa suositukset, rajoituksista puhumattakaan, tulkitaan herkästi yksilönvapauden rajoittamisena. Ei ole sattumaa, että juuri siellä näemme mielenosoituksia rajoitusten purkamisten puolesta tai että maan presidentin ei ole nähty suostuvan maskin käyttöön.
“…turning masks into yet one more front in the culture war, telling their audiences that elites favor the use of face coverings to take away the freedom of the masses.” (The Atlantic)
Kansainväliset terveysjärjestöt pohtivat maskien käytön terveyshyötyjä ja antavat suosituksia kansainväliselle yhteisölle. Globaalin etelän maissa ohjeistukset ovat liian kaukana monien maiden reaalitodellisuudesta, että niihin voisi suhtautua muuna kuin ironian tai hyödyn lähteenä. Silloin kasvomaskien käyttö etääntyy helposti alkuperäisestä tarkoituksestaan ja niiden käyttöön yhdistetään uusia merkityksiä.
”Masks were masks deployed for generating prestige, to navigate belonging, to lampoon the state and the international community.” (Public Antropologist)
Maskien käyttösuositukset yhdistetään epäluotettavana pidettyyn näkymättömään hallintoon. Toisaalta ne nähdään naurettavana symbolina länsimaiden materialistisesta kulttuurista, mikä tällä kertaa näkyy sairaiden hoidossa. Siksi niitä voidaan käyttää tietoisesti esimerkiksi koristeena otsalla aurinkolasien tapaan, tai niiden käyttöpakosta seuraavat sakkorangaistukset avaavat virkailijoille uusia rahastuskohteita.
Ihminenhän ei toimi rationaalisesti, eikä perusta päätöksiään tutkittuun tietoon. Päätökset ovat aina tietyn ympäristön, tunteiden ja tulkinnan varassa. Maskeihin liitetään symbolisia merkityksiä, vaikka terveydenhuollon näkökulmasta ne ovat suojavälineitä sairauden ehkäisemisessä. Oikeastaan olen yllättynyt siitä, että tämä kyseinen ilmiö ylipäätään yllätti minut, kulttuurintutkijan! Olisihan minun pitänyt ymmärtää, että maski ei ole maski missään, vaan maski on maski aina jossain. Tästähän on myös kyse Sitran megatrendikatsauksen metatrendissä ”yhdessä erikseen”. Olemme tämän pandemian keskellä yhdessä, mutta silti erikseen, koska yhteiskuntamme, tulkintamme ja soveltamistapamme ovat erilaisia kuten maskien käytön tavat osoittavat.
Digikuilu tuli näkyväksi
Kun poikkeuslaki sulki maaliskuussa 2020 kirjastot, aloin metsästää äänikirjoja cd-levyinä 94-vuotiaalle isoäidilleni. Hän on innokas lukija, mutta ei näe enää tekstejä. Kolusin läpi kirjakaupat ja nettikirpparit. Yllätyin laihoista tuloksista, siitäkin huolimatta, että cd-formaatti on aikaa sitten menettänyt asemansa musiikin saralla. Äänikirjapalvelujen tarjonta ja suosio on kuitenkin kasvanut vasta hiljattain nykyisiin mittoihin.
Petyin tietysti, koska olin luvannut hommata viimeisimmät bestsellerit isoäidilleni, joka ei omista älylaitteita.
Pandemian ensimmäisenä viikkoina piirtyi aiempaa selvemmin digikuilun reuna kohtaan, jossa digitalisaation ja ikääntymisen megatrendit kohtaavat villin kortin. Kun asiat sujuvat suhteellisen hyvin tietyissä vallitsevissa olosuhteissa, on Mitä jos? -kysymysten esittäminen ja vieminen konkreettisiksi arjen kysymyksiksi vaikeaa, vaikka kysymys olisi mitä ilmeisimmistä muutosvoimista, kuten esimerkkitapauksessani.
Väestöntutkimuslaitos, Demos Helsinki ja Mediakasvatusseura ovat julkaisseet Digihyvinvoinnin tiekartan Suomelle. Siinä päämääränä on, että digihyvinvointi kuuluu jokaiselle. Se tarkoittaa, että “digitaaliset ratkaisut tuovat ihmisiä yhteen ja vahvistavat ihmissuhteita, eivät erota ja polarisoi” ja että “kaikki lapset, nuoret ja aikuiset osaavat käyttää digitaalisia välineitä turvallisesti ja vastuullisesti, muita kunnioittaen”. Koronakriisi teki näkyväksi, että näiden tavoitteiden rinnalla on edelleen tärkeä tarkastella myös digitaalisten laitteiden ja palvelujen saavutettavuutta. Digitaalisaatioon liittyvän eriarvoisuuden kysymys on noussut keskusteluun ja toiminnan kohteeksi erityisesti lasten ja nuorten koulunkäynnin yhteydessä.
Suomessa väestö monimuotoistuu ja ikääntyy. Tälläkin hetkellä Suomessa on
874 000 yli 70 vuotta täyttänyttä. Kun teknologia sulautuu yhä enemmän osaksi kaikkea tekemistämme, tulee digitaalisaatiosta yhä enemmän myös kysymys niin fyysisestä kuin sosiaaliseen toimintakyvystä. Kenelle ja kenen ehdoilla teknologiaa kehitetään? Miten teknologian kehitys vaikuttaa erilaisten ihmisryhmien hyvinvointiin ja osallisuuden kokemukseen?
Äitienpäivänä, pari kuukautta myöhemmin, tapahtui yllättävä digiloikka. Isoäitini sai lahjaksi tablettitietokoneen, johon oli asennettu valmiiksi äänikirjasovellus. Odotan kovasti, että hän oppii käyttämään sitä (opetus poikkeusoloissa on vähän vaikeaa) ja pääsemme pian soittamaan Facetime-puheluita.
Syntipukin kaipuu
Minulla on ihan oma somekuplani. Siellä on paljon tutkijoita, toimittajia, opettajia ja erilaisia asiantuntijoita. Koronakeskustelun luulisi olevan siellä rauhallisen analyyttistä. Todellisuus on kuitenkin toinen.
Minua ei yllätä (vaikka ärsyttääkin) se, että erilaiset poliittiset populistit liioittelevat korona-asioita ja kritisoivat asioita alatyylillä ja henkilöön menevästi. Eikä se, että oppositiopuolueiden edustajat moittivat hallituksen toimia, tai että hulluimmat salaliittoteoreetikot tai Yhdysvaltain presidentti keksivät aivan umpioutoja juttuja.
Se on kuitenkin yllättänyt, että niin moni sometuttuni huutelee ja vaatii eri viranomaistahojen päitä vadille siitä tai tästä syystä. Rauhallinen kritiikki ei riitä. Tuntuu siltä, että monella on hirveä syntipukin kaipuu.
Syntipukiksi on nostettu välillä THL:ää tai Business Finlandia, välillä eri ministereitä tai kansliapäälliköitä. Joskus syntipukiksi kelpaavat taloustieteilijät, toisinaan taas ”yhteiskunnasta ei-mitään ymmärtävät” lääketieteilijät.
Syntipukin löytämisen halu ja somekeskustelujen repivä tyyli liittyvät mielestäni Sitran uusimman megatrendipäivityksen kahteen metatrendiin: postnormaalit ajat ja tunteet pelissä. Metatrendithän ovat varsinaisten megatrendien taustalla vaikuttavai eri teemoja poikkileikkaavia muutosvoimia.
Postnormaalissa ajassa keskeinen jännite on yksinkertaisuuden kaipuun ja monimutkaisuuden hyväksymisen välillä. Koronan aiheuttamaan monimutkaiseen, hämmentävään ja jännitteiseen tilanteeseen on monilla halu löytää yksinkertaisia selityksiä ja syitä. Syntipukin kaipuu syntyy luultavasti juuri tuosta halusta.
Postnormaali tilanne nostaa myös tunteet peliin. Vahvasti tunteita herättävät äärimmäiset ajatukset – ”tuolla on syyllinen” – nousevat nyt tavallista voimakkaammin esiin.
Suuri tarve ennakoinnille
Kun koronakriisi ja siihen liittyvät rajoitukset alkoivat, kalenterini ensin tyhjeni nopeasti ja rupesi sitten myös nopeasti täyttymään. Aiemmat puheenvuorot ja tapaamiset paikan päällä peruuntuivat, mutta samalla virisi yllättävän suuri halu pohtia tulevaisuuksia. Ennakointi on toki ollut nosteessa jo muutenkin, mutta tämä nopeasti kasvanut tarve ymmärtää sekä nykyhetkeä, että pidemmän aikavälin mahdollisuuksia oli jotain mitä en ollut tajunnut odottaa, vaikka näin jälkikäteen se tuntuu ilmeiseltä. Tulevaisuuden suhteen kun ei riitä, että sitä on kertaalleen pohtinut.
Yksi metatrendeistä, eli muutoksiin vaikuttavista ja niitä poikkileikkaavista asioista on siirtyminen postnormaaliin maailmaan. Ennen koronakriisiä se saattoi tuntua monesta tulevaisuuksien tutkijoiden teoriapyörittelyltä, mutta nyt sen kuvaamat asiat tuntuvat yllättävänkin tutuilta. Ristiriitaisuuksien korostuminen, kaoottisuus, jatketun nykyhetken särkyminen vallalla olevana tulevaisuusnäkymänä – kaikki ne ovat postnormaalin ajan piirteitä.
Postnormaali aika tarkoittaa, että myös ennakoinnin on uudistuttava. Jos aiemmin on keskitytty hahmottamaan erilaisia tulevaisuuden kehityskulkuja, niin nyt pitää ottaa huomioon myös syliin tullut tulevaisuus ja nykyhetkessä nousevat ilmiöt paremmin. Samalla hieman ristiriitaisesti korostuu pitkän aikavälin toisenlaisten, mutta toivottavien tulevaisuuksien kuvittelu, ei niinkään paikkoina, jonne tiedämme pääsevämme, vaan pikemminkin suunnan antajina. Tarvitaan siis sekä tulevaisuuksien avartamista, että toivottavien tulevaisuuksien kuvittelua.
Suosittelemme
Tästä eteenpäin.