Onko muuttuva yhteiskunta syy eriarvoistumiseen – vai voisiko se olla myös ratkaisu?

• Joka kymmenes nuori tulee perheestä, joka on ollut toimeentulotuen piirissä kahdeksan vuotta.
• Vähintään joka viidennen lapsen vanhempi kärsii mielenterveysongelmista.
• Perusasteen koulutuksen saaneiden vanhempien lapsista käyttää äänioikeuttaan vain 30 prosenttia kun ylemmän korkea-asteen kohdalla luku on 70 prosenttia.
• Noin 70 000 nuorta on tällä hetkellä opiskelun, työn ja koulutuksen ulkopuolella.

Lasten ja nuorten eriarvoisuutta kuvaavat tilastot näyttävät toisenlaisen kuvan suomalaisesta yhteiskunnasta kuin ne raportit, jotka nostavat Suomen maailman onnellisimmaksi maaksi.

Suomalaisen yhteiskunnan vahvuutena on pidetty yhtenäisyyttä ja mahdollisuuksien tasa-arvoa. Ne ovat luoneet perustan luottamukselle. Olemme voineet lähteä siitä, että pystymme tarjoamaan kaikille, kotitaustasta riippumatta, suunnilleen yhtä hyvät työkalut oman elämän rakentamiseen.

Suomalaisessa yhteiskunnassa on kansainvälisissäkin vertailuissa poikkeuksellisen vahva yhteisymmärrys siitä, että nämä ovat asioita, joiden eteen kannattaa ja kuuluu yhdessä tehdä työtä. Hyvinvointivaltio ei ole meille vain järjestelmä, se on arvopohjamme.

“

”Sellaista toimijaa ei ole jolle lasten ja nuorten eriarvoisuus ei kuuluisi.”

Tätä taustaa vasten ei ole ihme, että kun Sitra talvella 2019 lähestyi sidosryhmiä ja eri alojen asiantuntijoita kysymyksellä, olisiko lasten ja nuorten eriarvoistuminen sellainen yhteiskunnallinen haaste, joka kannattaisi nostaa uuden koulutusohjelman käynnistäväksi aiheeksi, vastaus oli yksiselitteisen myönteinen. Suomesta tuskin löytyy poliittista tahoa, joka ei nostaisi tavoitteekseen löytää ratkaisut nuorten syrjäytymiseen eikä liioin yksityistä organisaatiota tai kansalaistoimijaa, joka ei haluaisi olla tekemässä lapsiystävällisempää Suomea.

Vuoden alussa sidosryhmäkeskusteluita jatkettiin ja 25.3. Sitra Labin aloitustapahtumassa noin 150 toimijaa kokoontui keskustelemaan yhdessä lasten ja nuorten eriarvoistumisesta. Tämä artikkeli vetää yhteen näissä keskusteluissa esiin nostettuja näkökulmia: mistä lasten ja nuorten eriarvoisuudessa on kyse, ja miksi se edelleen on kaikkea muuta kuin ratkaistu ongelma. Artikkelin sitaatit ovat tilaisuuksissa kuultuja kommentteja.

Tietoa tulvii mutta jotain puuttuu

Maaliskuussa valmistui opetus- ja kulttuuriministeriön ja sosiaali- ja terveysministeriön tehtävänantona kansallista lapsistrategiaa pohjustava Lapsen aika -raportti, joka summasi näkemykset siitä, miten yhteiskunta ottaisi nykyistä paremmin huomioon lasten ja nuorten näkökulman. Vuotta aikaisemmin raporttinsa luovutti pääministeri Juha Sipilän asettama eriarvoisuutta käsitellyt työryhmä. Tammikuussa 2019 taas valmistui valtioneuvoston Toimi-hankkeen raportti, jossa professori, dekaani Juho Saari selvityshenkilönä tarkasteli eriarvoistumisen ja huono-osaisuuden vähentämisen haasteita.

Nuorten ja laajemminkin suomalaisten eriarvoistuminen nousi esiin myös vuoden 2018 Nuorisobarometrissä nuorten itse mainitsemien uhkakuvien joukossa.

Lasten ja nuorten eriarvoisuutta ei siis yhteiskunnallisessa keskustelussa ole suinkaan sivuutettu. Tutkittua tietoa ja punnittuja näkemyksiä on. Vaikutuksia ja riskitekijöitä tunnistetaan, ja hyvää käytännön työtä tehdään monessa paikassa.

“

”Tämä on kuin ’päiväni murmelina’. Puhutaan vuodesta toiseen, silti tuntuu että mikään ei muutu.”

Turhautumisen kokemuksen jakavat monet eriarvoisuuden kentällä toimivat. Synteesi, kokonaiskuva uupuu, ja sen seurauksena julkinen keskustelu tuntuu kiertävän kehää.

Muutamia esimerkkejä: Tiedetään että lasten ja nuorten eriarvoistuminen on ylisukupolvinen ilmiö. Silti julkisuudessa nuorten syrjäytymistä käsitellään kuin se olisi nuoresta itsestään johtuvaa, seuraus vääristä valinnoista. Tiedetään myös että perustarpeiden ja koulutuksen lisäksi eriarvoistumiseen vaikuttaa sosiaalinen oppiminen eli taidot joilla on yhä suurempi merkitys työllistymisen kannalta. Silti ns. köyhyyden kulttuuria ei osata eritellä. Tiedetään myös että äänestyskäyttäytyminen periytyy. Vanhempien koulutustaustalla on suora korrelaatio siihen, miten todennäköisesti nuori käyttää äänioikeuttaan. Ja silti mediassa on jokaisen vaalin alla ihmetteleviä kannanottoja ”miksi nuoret eivät äänestä”.

Vaikka eriytymisen voidaan todentaa alkavan jo ennen kuin lapsi on edes syntynyt – ts. koti johon lapsi syntyy on ratkaisevan tärkeä – eriarvoistuminen ei kuitenkaan ole vääjäämätöntä. Yhteiskunnallisen ja sosio-ekonomisen eriarvoisuuden suhteen välillä on korrelaatio mutta ei kausaliteetti johon ei voitaisi lainkaan vaikuttaa.

“

”Miksi edelleen puhumme syrjäytymisestä emmekä syrjäyttämisestä?”

Jo sanat, joilla puhumme eriarvoisuudesta, voivat rajoittaa mahdollisten ratkaisujen näkemistä ja siirtää vastuun yhteiskunnalta yksilön harteille.

Selitystä sille, miksi eriarvoisuus on suomalaiselle keskustelulle niin hankala aihe, voi etsiä siitä, mitä on pidetty perinteisesti yhteiskuntamme vahvuutena. Olemme tottuneet pitämään yhteiskuntaa perustana, josta tasa-arvo ponnistaa. Ajatus perhetaustan merkityksestä ei sovi yhteen vaalimamme tarinan kanssa. Sen seurauksena, paradoksaalisesti, emme kenties edes näe rakenteellisia ja piilorakenteellisia mekanismeja, joilla perhetaustan vaikutusta voitaisiin yhteiskunnassa vähentää.

Sitran ennakkotapahtumassa kaksi nuorta kertoi miten ilmiö näkyy käytännössä: uutiskynnyksen ylittämiseen riittää jo se että tulee köyhästä kodista mutta on silti päässyt yliopistoon.

Nyt epänormaalia, huomenna uutta normaalia

Tulevaisuuden muutosajureita voidaan hahmottaa megatrendien megatrendien avulla. Syrjäytymiseen kytkeytyvät varmasti ainakin seuraavat trendit: demokratian uudet muodot, työn murros, teknologian kehitys ja ilmastonmuutos. Miten trendit näkyvät keskustelussa lasten ja nuorten eriarvoisuudessa? Ja toisaalta: tehdäänkö tulevaisuusskenaarioita tavalla, joka ottaa lapset ja nuoret näkökulmaksi?

Vastaus molempiin on: ”todennäköisesti liian vähän”.

Lasten ja nuorten eriarvoisuudessa ajureiksi on tunnistettu aiemmin mainittujen ylisukupolvisuuden, köyhyyden ja koulutustason lisäksi yksinäisyys, alueellinen eriarvoisuus sekä psyykkinen hyvinvointi ja ihmissuhteet. Toimenpiteissä on keskitytty NEET-nuoriin (kansainvälisessä käytössä oleva lyhenne sanoista ”Not in Employment, Education or Training”), toiseen asteen nivelvaiheeseen ja jälkihuoltoon mutta myös esimerkiksi kulttuuripalveluihin ja sosiaalipalvelujen johtamiseen.

Eriarvoisuus on monitahoinen aihe, eivätkä lapset ja nuoret ole yhden sektorin, siilon tai profession asia.

Tarkastelemalla eriarvoistumista ja megatrendejä rinnakkain ja toinen toisiaan peilaten pystymme erittelemään, mitkä voimat tulevat vahvistamaan tai heikentämään mahdollisuuksien tasa-arvoa ja myös mitä megatrendit käytännössä merkitsevät.

Seuraavassa joitain kiteytyksiä, joita Sitra on nostanut esiin megatrendejä käsitelleissä julkaisuissaan:

Demokratian uusiin muotoihin liittyvät olennaiset luottamuksen ja osallisuuden haasteet sekä kysymys yhteisöllisyyden tulevaisuudesta. Lisääntyvä eriarvoisuus edellyttää osallistumismuotoja, joiden avulla turvataan eri väestöryhmien edustus päätöksenteossa. Samalla on nostettava kysymys, luovatko uudet osallistumisen mallit tosiasiassa tasavertaisia, helposti lähestyttäviä vaikuttamisen ja osallisuuden muotoja vai osallistuvatko niihin ne, jotka muutenkin osallistuvat.

Työn murros haastaa koulutuksen ja koko oppimisen. Muutoksessa mukana pysyminen edellyttää elinikäistä oppimista, joka taas luo painetta koululaitokselle Luovatko uudet oppimisen mallit niin formaalin kuin epämuodollisemman koulutuksen puolella mahdollisuuksia kaikille vai eriyttävätkö ne entisestään? Vastaavan kysymyksen voi esittää teknologian kehitykseen liittyen: antaako digitalisaatio tasaveroisesti kaikille mahdollisuuksia saada tietoa ja kontakteja, vai voiko elämän siirtyessä yhä enenevässä määrin verkkoon seurauksena olla entistä vaikeampaa yksinäisyyttä ja erillisyyttä?

Ilmastonmuutos ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus liittyvät vahvasti yhteen.

“

”Sekä globaalit että paikalliset näkökulmat on otettava mukaan. Ei lähdetä tekemään vain Suomen kokoisia ratkaisuja.”

Ilmastonmuutosta ja eriarvoistumista käsitellään julkisuudessa keskustelussa vain harvoin rinnakkain, vaikka sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja kestävyyden välinen yhteys ovat yksi merkittävimmistä yhteiskuntarauhaa uhkaavista tekijöistä, mistä Ranskan keltaliivien mellakat ovat vain yksi esimerkki. Ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat globaalissa mittakaavassa epäoikeudenmukaisia, sillä ne vaikuttavat eniten niihin jotka ovat vähiten olleet aiheuttamassa ongelmaa. Ihmiskunnalla on edessään sekä eksistentiaalinen että moraalinen kriisi, joka pakottaa ratkaisemaan paitsi mitkä ovat elämän edellytykset tulevaisuudessa maapallolla myös mitkä ovat ihmisarvoiset elämän edellytykset.

Ja voisi kai sitä kysyä lapsilta ja nuorilta itseltään?

Vuosi 2019 tulee jäämään historiaan lasten ja nuorten poliittisena heräämisenä. Näin voi ennustaa jo nyt. Ruotsalaisen koululaisen Greta Thunbergin ilmastolakosta alkaneet mielenosoitukset ympäri maailma ovat havahduttaneet aikuiset päättäjät näkemään nuorten huolen omasta tulevaisuudestaan.

Sen lisäksi että itse asia – ilmastonmuutos – tulisi ottaa vakavammin, voidaan kysyä tulisiko lasten ja nuorten oma ääni ylipäätään ottaa mukaan päätöksenteon pöytiin.

Lapsiin ja nuoriin kohdistuvassa työssä on erityistä sekä mikä toisaalta on itsestäänselvää: lapset ja nuoret kasvavat, eivätkä pian enää ole lapsia ja nuoria. Lapsia ja nuoria koskevat kysymykset  ovat akuutteja tavalla, joka pakottaa ratkaisuissa nopeuteen, sillä muuten ratkaisut eivät tavoita enää samaa sukupolvea.

Nuoren arki ja kokema todellisuus on jotain, mitä päättävät tahot tai heitä lähellä työskentelevät aikuisetkaan eivät usein täysin ymmärrä. Järjestelmä on rakennettu liian monimutkaiseksi, jotta sen voisi avata tavalla, joka ottaisi lapsen ja nuoren mukaan. Järjestelmän kautta ei välttämättä päästä lähelle nuorten arkeen, sillä seurauksella että vallitsevat rakenteet vastaavat nuoren kannalta väärään ongelmaan.

Jos lapset ja nuoret otettaisiin mukaan ratkomaan itseään koskevia kysymyksiä, ts. subjekteiksi eikä kohteiksi, jo agenda voisi olla toisenlainen kuin aikuisten asettama. Uusimmassa Nuorisobarometrissä nuoret nostivat tärkeimmäksi huolikseen eriarvoistumisen lisäksi ilmastonmuutoksen. Voisiko uusi näkökulma lasten ja nuorten eriarvoistumiseen ollakin ilmastonmuutoksen ratkaiseminen – tavalla jossa lapset ja nuoret ovat aktiivisesti ja voimautetusti mukana vaikuttamassa konkreettisesti tulevaisuuteen?

Toinen Nuorisobarometristä noussut viesti oli nuorten toive oppia vaikuttamaan. Luottamus yhteiskuntaan ei ole vahvalla pohjalla, jos yhteiskunta näyttäytyy vain sääntöjen ja rajoitteiden kautta ”vastapuolena”, johon ei voi itse vaikuttaa.

Paljon toistetun hokeman mukaan ongelmaa ei voida ratkaista niistä lähtökohdista, jotka ongelman ovat alun alkaen aiheuttaneet. Nykyiset lapset ja nuoret kasvavat maailmaan, jossa normaalia on jokin muu kuin nyt.

Eriarvoisuus liittyy erilaistumiseen. Sitä on monenlaista.

Erilaisuuden lisääntyminen edellyttää yhteiskunnalta enemmän vaihtoehtoja, enemmän polkuja, enemmän ovia. Ja silti, erilaisuus ja eriarvoistuminen ovat kaksi eri asiaa. Moninaistuvassakin yhteiskunnassa eriarvoistuminen on jotain mihin voidaan vaikuttaa.

“

”Eriarvoisuus ei ole valinta eikä tunne. Eriarvoisuus on tilanne johon on jouduttu.”

Sen ymmärtäminen on ensimmäinen askel. Sitra Labin aloitustapahtumassa kysymykseen mikä olisi se yksi asia jonka muuttaisi jos vain voisi, nuori panelisti vastasi: että kaikki tietäisivät, millaista on olla eriarvoinen.