Perustulo ja uusi universalismi

Viime vuosina universaalisesta perustulosta on tullut yhä kiinnostavampi puheenaihe nykyisessä ideologisessa keskustelussa. Nähdäksemme perustulo on muutakin kuin vain hyvä korjaussarja työllisyyden hoitoon. Sen avulla voidaan ratkaista työllistämisen lisäksi muitakin ongelmia ja jopa rakentaa yhtenäistä poliittista näkemystä tulevaisuuden yhteiskuntaan.

Perustuloa kokeillaan kuluvana vuonna ympäri maailmaa. Sitä testataan esimerkiksi ratkaisuna automaatioon, käytettävissä olevien tulojen puutteeseen, tukiloukkuihin ja liialliseen byrokratiaan. Toisin sanoen kokeiluilla pyritään korjaamaan erilaisia ongelmia valtion, yksilön ja pääoman välisissä suhteissa.

Globaalissa keskustelussa perustulo on osa teknologivetoista visiota. Visio voidaan kiteyttää seuraavasti: samalla kun robotit tekevät likaisen työn, pieni ryhmä luovia yrittäjiä kehittää uusia ratkaisuja esiin nouseviin ongelmiin, ja loput ihmisistä elävät perustulon ja erilaisten alustojen tarjoamien pätkä- ja sivutöiden varassa.

Nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä tämänkaltaiset visiot ovat kuitenkin tuhoisia mille tahansa politiikalle tai liikkeelle. Tämän päivän politiikassa ihmiset haluavat kaikille työtä, eivät kaikille perustuloa. Monissa maissa, kuten Britanniassa ja Yhdysvalloissa, viime vaaleissa äänestäneet ihmiset uskovat tämän toteutuvan uudelleen voimistuneen kansallisesti ohjatun teollisuustuotannon ansiosta.

Työn murrosta ja lisääntyvää automaatiota koskevan keskustelun tuoksinassa ei ole ehkä nähty sitä, mikä on itsestäänselvää. Muutoksen kourissa ei ole pelkästään työ vaan kokonaiset yhteiskunnat. Voidaksemme kuroa tämän kuilun umpeen meidän on tarkasteltava kokonaiskuvaa. On ymmärrettävä, mitä työ merkitsee ihmisille ja mikä sen tarkka rooli yhteiskunnassa on.

Niin meillä Suomesas kuin muuallakin perustuloa on verrattu ”kuuohjelmaan”, sillä se on nähty vaativana hankkeena, joka voisi ratkaista suuria yhteiskunnallisia ongelmia, mutta jossa itse prosessi on tärkeämpi kuin hankkeen välitön päämäärä. Perustulon prosessi onkin aloittamassa kokonaan uuden luvun automaatiota ja työtä koskevassa keskustelussa. Työ ja automaatio eivät ilmiöinä synny erillään muusta yhteiskunnasta. Nykyinen teknologinen kehitys nostaa jälleen kerran esiin kysymyksen universaaleista: mitä ovat ne uudet infrastruktuurit, oikeudet ja vastuut, jotka voivat auttaa yhteiskuntiamme selviämään työn muutoksesta?

Esitämmekin, että perustulo nähtäisiin tulon sijaan tuotantokapasiteettina eli kykynä tuottaa ja siten keinona osallistua aktiivisesti yhteiskunnan toimintaan. Tämä siirtää tarkastelun painopistettä automaatiosta ja toimistotyöpaikkojen kiihtyvästä vähenemisestä laajemmin koko työn merkitykseen yhteiskunnalle sekä sen seurauksiin. Näin nähtynä perustulo taistelee sosiaalisesta asemasta tai taustasta riippumatta jokaista yhteiskunnan jäsentä vaanivaa, universaalia ”hyödyttömyyden aavetta” vastaan. Siten se ajaa yhteiskuntaa kohti yhteisen politiikkaa, sillä perustulon juurruttaminen osaksi järjestelmää voi viedä politiikan aivan uudelle tasolle.

Oikein ymmärrettynä perustulo voi tulevaisuudessa olla paljon enemmän kuin pelkkä pikaratkaisu automaation ongelmiin tai uusiin yhteiskunnallinen trendi teknologian kyllästämällä aikakaudella. Universaalina käytäntönä se voi synnyttää aivan uuden yhteiskunnallisen liikkeen ja auttaa luomaan yhtenäistä visiota postindustrialistisesta yhteiskunnasta.

Perustulo ja neljä syytä pelätä tulevaisuutta

Viimeaikainen keskustelu perustulosta on jämähtänyt neljään uraan. Lukuisat valtiomiehet ja yritysjohtajat presidentti Obamasta aina bisnesmiljardööri Elon Muskiin ovat ilmaisseet huolensa kehityksestä, joka saattaa johtaa tulevaisuuden yhteiskuntaan, jossa robotit ovat korvanneet yli puolet työvoimasta. Automaation hävittäessä sellaisia työpaikkoja, jotka edellyttävät vain vähän ammattitaitoa, yhä suurempi joukko ihmisiä jää ilman riittävää toimeentuloa sinnittelemään huonosti palkattujen, tilapäisten tai nollasopimuksiin perustuvien töiden varassa.

Tästä huolimatta parin vuosikymmenen kuluttua edistysaskeleet esimerkiksi tekoälyn kehittämisessä voivat johtaa sellaiseen vaurauteen, jota emme ole voineet kuvitellakaan aikaisemmin. Näyttää kuitenkin siltä, että
vauraus kasautuisi yrittäjien ja sijoittajien käsiin, ja palkkatulojen pienentyessä koko talous voisi romahtaa. Tällöin kenelläkään ei olisi mahdollisuutta ostaa automaattisesti tuotettuja palveluita tai tuotteita. Tällaiset uhkakuvat ovat saaneet tekoälyteknologioiden kehittäjät kannattamaan perustuloa. Ei siis ole ihme, että maailman johtava startup-kiihdyttämö Y-Combinator on aloittanut oman perustulokokeilunsa pilottihankkeena sadalle perheelle Oaklandissa, Kaliforniassa.

Kolmantena huolenaiheena on liiallinen keskittyminen työllistämiseen ja kannustimiin, mikä hallitsee Suomen nykyistä perustulokokeilua.^[2] Siinä keskeisenä ajatuksena on, että perustulo purkaa nykyisten sosiaalietuuksien luoman kannustinjärjestelmän, jonka väitetään vähentävän ihmisten halukkuutta työntekoon. Suomessa, kuten monessa muussakin modernissa hyvinvointivaltiossa, yksilön on selviydyttävä tarveharkintaisten, toistensa päälle maksettavien perusetuuksien viidakossa. Kerrostuneiden etuuksien yhteisvaikutuksena on, että silloin, kun etuuksia saava henkilö saa työtä, sen vastaanottaminen ei välttämättä olekaan taloudellisesti kannattavaa. Lisäksi yrittäjäksi ryhtyminen tai jopa aktiivinen vapaaehtoistyö voivat johtaa näiden kaikkien etuuksien menettämiseen.

Neljäs huoli liittyy byrokratian ja hallinnon vähentämiseen. Etuuksien tarveharkintaisuus lisää merkittävästi koko järjestelmän transaktiokustannuksia. Ilman ehtoja maksettavan etuuden avulla voitaisiinkin mahdollisesti luoda entistä tehokkaampi hyvinvointijärjestelmä. Tämän vuoksi perustulon kannalla ovat poliittisen kentän liberaalit, joiden päätavoitteena on pyrkiä selkeyttämään valtion toimintaa. Tällaisten yksinkertaisten ja läpinäkyvien algoritmien avulla valtion toimintoja voidaan virtaviivaistaa.

Vanhentuneet käsitykset valtion, yksilön ja pääoman vastakkainasettelusta

Nämä neljä perustuloa koskevaa väitettä ovat kaikki tavallaan oikeassa. Valitettavasti ne kaikki perustuvat vanhentuneeseen käsitykseen valtion, yksilön ja pääoman suhteesta. Sotienjälkeisessä yhteiskunnallisessa konsensuksessa työ yhdisti työnantajat, työntekijät ja valtion ja sai ne tähtäämään samaan tavoitteeseen. Nämä eri mallit yhdessä rakensivat pohjan kaikille länsimaisille teollisille yhteiskunnille. Tässä visiossa talouskasvu sitoi yhteen niin valtion, ihmisten kuin yksityisen pääomankin intressit.

Valtio varmisti työvoiman vakaan tarjonnan työmarkkinoille kouluttamalla ja uudelleenkouluttamalla ihmisiä sekä luomalla sairastuneille ja työkyvyttömille erilaisia suojamekanismeja, joilla tuettiin heidän paluutaan työmarkkinoille. Työnantajat puolestaan tarjosivat valtiolle paitsi verotettavaa tuloa myös ihmisiä, jotka tunsivat itsensä arvokkaiksi ja saattoivat ansaita tekemällään työllä. Keskeisenä ajatuksena oli se, että työ oli pysyväisluontoista ja että ilman vakituista työtä oleminen oli väliaikainen tilanne, joka vaati interventioita, kuten etujärjestelmiä, vakuutuksia, terveydenhuoltoa ja uudelleenkouluttamista.

Tämän vuoksi työssä nyt tapahtuvat muutokset eivät muuta pelkästään työtä itsessään vaan rikkovat myös tämän järjestelmän.

“

Jos työ poistetaan teollisesta yhteiskunnasta, pääoman, ihmisten ja valtion intressit eivät enää kohtaa. Ja se on suuri ongelma.

Työssä ei todellakaan ole kysymys vain tulonmuodostuksesta yksityisille kansalaisille. Se merkitsee paljon enemmän niin yhteiskunnan kuin yksilönkin kannalta. Työ liittyy arvokkuuteen, identiteettiin ja sosiaaliseen koheesioon ja vaikuttaa osaltaan siihen sopimukseen, joka on liittänyt yhteen työnantajat, työvoiman ja valtion. Vakituiset työpaikat ovat olleet niin keskeisessä roolissa yhteiskunnissamme, että nykyisin merkittävin yhteiskunnallinen osallistuminen tapahtuu juuri työn kautta. Työn avulla tunnistamme itsemme ja sen parissa vietämme suurimman osan valveillaoloajastamme.

“

Nykyisin olemme tilanteessa, jossa teknologinen kehitys ja globalisaatio näyttävät murtavan kasvun, tuottavuuden ja inhimillisen hyvinvoinnin välisen siteen.

Nykyisessä keskustelussa perustulo nähdään lääkkeenä työelämän ongelmiin. Mielestämme on kuitenkin syytä tarkastella kokonaiskuvaa. Teollisessa yhteiskunnassa työllä oli hyvin erityinen tehtävä. Samalla kun työn merkitys säilyy edelleen suurena yksilöille, sekä työ että siitä johtuen myös sosiaalinen järjestys on muuttumassa. Nykyisin olemme tilanteessa, jossa teknologinen kehitys ja globalisaatio näyttävät murtavan kasvun, tuottavuuden ja inhimillisen hyvinvoinnin välisen siteen.

Edellä esitettyjen neljän väitteen valossa voidaan sanoa, että teollisen yhteiskunnan elinkaarta voidaan pidentää perustulon avulla vain keinotekoisesti. Sen sijaan nyt, kun työ on muuttumassa, on valtion, pääoman ja ihmisten kesken laadittava aivan uudenlainen sopimus. Kuvaannollisesti ajatellen perustulo ei ole sovellus, joka pelastaa teollisen yhteiskunnan, vaan kenties alkusysäys koko uutta postindustrialistista yhteiskuntaa pyörittävälle käyttöjärjestelmälle. Sen luominen ei kuitenkaan ole millään tapaa helppo tehtävä.

Siinä onnistuminen vaatii näkemyksemme mukaan kahta asiaa: niin perustulo itsessään kuin politiikkakin on määriteltävä uudelleen. Epävarmoilla työmarkkinoilla perustulon on oltava enemmän kuin pelkkä tulo. Lisäksi politiikkaa on tehtävä ihmisiä varten. Jotta voidaan ottaa jokainen yksilö huomioon, perustulon pohja on määriteltävä uudelleen siten, että se ei liity ainoastaan työhön vaan myös aktiivisesti siihen yhteisöön, johon kuulumme.

Seuraavassa kahdessa kappaleessa pyrimme juuri tähän. Tarkastelemme paitsi perustuloa tuotantokapasiteettina myös paluuta sellaiseen politiikkaan, joka perustuu jaettuihin kokemuksiin ja meitä yhdistäviin haasteisiin.

Perustulo uudistaa yhteiskuntaa

Keskittyessämme teollisen tuotantotavan kehittämiseen emme näe perustulon suuruutta ja laajuutta sosiaalisen uudistamisen näkökulmasta. Suuruudessaan se on ainutlaatuinen, sillä tyypillisesti suurin osuus useimpien valtioiden budjeteista on varattu hyvinvointi- ja sosiaalimenoihin. Monissa Suomen ja Yhdysvaltain kaltaisissa kehittyneissä talouksissa se vastaakin noin neljännestä koko budjetista. Perustulon laajuus on kuitenkin vielä tätäkin merkittävämpi. Perustulon tärkein ominaisuus on sen universaalius, eli se, että se on tarkoitettu ehdoitta kaikille.

Nykyisellään perustulo käsitetään lähinnä sosiaalipoliittisena tulojen uudelleenjakamisen välineenä. Sellaisena sen nähdään usein juontavan juurensa sosiaalisiin oikeuksiin, joita ovat esimerkiksi oikeus sosiaaliturvaan ja asianmukaisiin sosiaali- ja terveyspalveluihin. Useat hyvinvointivaltioiden tutkijat ovat pitäneet kiinteämääräisenä kaikille maksettavaa perustuloa ihanteellisena yleisenä etuutena, joka herättää henkiin sosiaalisiin oikeuksiin perustuvan sosiaaliturvan käsitteen^[3].

Ajatus yleisestä perustulosta voidaan kuitenkin jäljittää vieläkin kauemmas historiaan, aina kansalaisoikeuksien tunnustamiseen asti. Ne ovat paljon vanhempi universalismin ilmentymä ja myös oikeuksina paljon perustavanlaatuisempia kuin sosiaaliset oikeudet. Keskustelu perustulosta nykyisessä muodossaan alkoi luultavasti ensimmäistä kertaa Yhdysvaltain ja Ranskan vallankumousten aikoihin, myöhään 1700-luvun lopulla. Tuolloin se oli käytännön keino saada vakiinnutettua yleisten ihmisoikeuksien käsite yhteiskuntaan. Filosofit pitivät ongelmallisena sitä, kuinka oli mahdollista sovittaa yhteen omistusoikeus sekä oikeus elämään ja sitä kautta myös vähimmäistoimeentuloon.

Poliittinen teoreetikko Thomas Paine ja yksi Yhdysvaltain “perustajaisistä”,
ehdotti ensimmäisenä eräänlaista versiota perustulosta teoksessaan Agrarian Justice^[4]. Painen näkemykset keskittyivät maanomistukseen. Hänen lähtökohtanaan oli se, että koska maa oli ollut olemassa jo ennen ja ilman ihmistä, sen tulisi kuulua kaikille tasapuolisesti. Tämän vuoksi jokaisella yksilöllä oli tasavertainen oikeus maahan ihmisyytensä nojalla.

Maanviljelyksen kehittyminen paitsi vaikutti ihmiskuntaan, myös vei suurimmalta osalta väestöä sille luontaisesti kuuluvan perinnön ilman minkäänlaisia korvauksia. Painen näkemyksen mukaan kenenkään ei tulisi olla heikommassa asemassa kuin sellaisen, joka oli syntynyt aikaisemmin siinä sivistyksen alkuvaiheessa, jolloin ihmisillä katsottiin olleen tasavertaiset oikeudet luonnonvaroihin. Koska ihmiselle kuuluvia luonnonvaroja ei voitu erottaa niiden hyödyntämisestä, eli omistajalle kuuluvasta työvoimasta, jokaisen yksilön tulisi saada osuutensa rahallisessa muodossa. Näin jokainen olisi oikeutettu 15 punnan suuruiseen kertakorvaukseen täytettyään 21 vuotta. Määrä vastasi karkeasti kahta kolmasosaa maataloustyöläisen vuotuisesta palkasta sen ajan Britanniassa.

Ymmärtääksemme nykyisyyttä meidän on ymmärrettävä menneisyyttä

Painen näkemyksiä tuki 2000-luvulle tultaessa myös Nobel-palkittu Herbert Simon. Painen keskittyessä maata koskeviin oikeuksiin Simon piti perustulon oikeutuksena sitä, että tuottajan tulos riippui suurelta osin sekä inhimillisestä että sosiaalisesta pääomasta, kuten jaetuista arvoista, tieteellisestä tiedosta, luottamuksesta ja muista sosiaalisista instituutioista. Painen tavoin hän uskoi, että sosiaalinen pääoma kuului yhteisesti kaikille yhteiskunnan jäsenille eikä vain harvoille ja valituille yksilöille. Tämän vuoksi tuottaja olisi oikeutettu vain verrattain pieneen osuuteen voitoista. Loput tulisi panna verolle ja jakaa perustulon tapaan jokaiselle yhteiskunnan jäsenelle. Simon meni jopa niin pitkälle, että hän väitti vähintään 90 %:n kaikesta varallisuudesta syntyneen sosiaalisesta pääomasta^[5].

Nyky-yhteiskunnassa suuri osa arvosta luodaan ja sitä uudistetaan ja ylläpidetään kollektiivisesti. Sitä edustavat muun muassa jaettu kulttuuri käytäntöineen ja tapoineen, luottamus toisiin ihmisiin, jaettu kieli, julkiset kokoontumiset, kuulemamme ajatukset, käymämme keskustelut sekä julkiset, yleiset ideat, jotka eivät ole lisensoituja tai patentoituja. Kaikki nämä tekijät ovat lisäystä niihin rajattuihin luonnonvaroihin, jotka ovat vain muutamien yksilöiden hallussa, kuten Paine totesi. Minkäänlainen taloudellinen järjestelmä ei pysty tunnistamaan ja nappaamaan näiden yhteisten elementtien luomaa kokonaisarvoa (esimerkiksi verojen tai markkinoiden avulla) saati jakamaan sitä tasapuolisesti siinä arvonmuodostuksen monimutkaisessa järjestelmässä, jota nykyaikainen talous edustaa. Tässä mielessä se, että tuotamme kollektiivisesti asioita, jotka mahdollistavat markkinatuotannon, mutta jäävät valuuttajärjestelmän ulkopuolelle, on toinen syy, jonka johdosta perustulo olisi nähtävä universaalina kansalaisoikeutena ennemmin kuin vain nopeana ratkaisuna teollisen yhteiskunnan ongelmiin.

Mutta mihin se lopulta oikeuttaa? Mitä perustulo itse asiassa edustaa näiden väitteiden valossa? Mielestämme sekä maan että sosiaalisen pääoman olisi nähtävä edustavan tuotantokapasiteettia. Painen ajan maatalousyhteiskunnassa maa edusti mahdollisuutta tuotantovälineisiin tai kykyä tuottaa satoa itsenäisesti. Ihmiset pakenivat feodaaliajan Euroopasta, jossa omistusoikeuksia ei ollut ja maa kuului kuninkaalle. Yhdysvaltoihin matkustaminen merkitsi tuolloin mahdollisuutta vaatia maanomistusoikeutta. Painen näkemykset rakentuivat sille ymmärrykselle, että jossain vaiheessa maa tulisi loppumaan. Aikana, jolloin suurin osa tuotannosta oli maataloutta, tämän alkeellisen perustulon nähtiin takaavan ne luonnolliset omistusoikeudet, joiden mukaan omistussuhde ja omistaminen voidaan tulkita tuotantokapasiteetiksi. Samoin havaitaan, että 1900-luvulla hyvinvoinnin ja koulutuksen avulla luotu sosiaalinen pääoma paransi esimerkiksi tuotantokapasiteettia, tällä kertaa teollisessa yhteiskunnassa.

Tuotantokapasiteetti 2000-luvulla

Mikä vastaa maata 2000-luvulla? Mitä tuotantokapasiteetti tarkoittaa postindustrialistisessa yhteiskunnassa? Voidaksemme vastata tähän kysymykseen perustuloa on tarkasteltava pääomana, ei pelkästään rahana. Pääoma voidaan nähdä sellaisina aineellisina ja aineettomina varoina, joilla yhdessä työvoiman kanssa tuotetaan talouteen erilaisia hyödykkeitä ja palveluita, kuten tietoa, koneita, toimistoja, immateriaalioikeuksia, brändejä, energiaa ja ohjelmistoja. Toisin sanoen rahasta tulee pääomaa, kun sitä on tarpeeksi investoitavaksi siihen, mitä Karl Marx kutsui ”tuotantovälineiksi”.

Postindustrialistiset tuotantovälineet ovat hyvin erilaisia verrattuna Marxin ja teollisen vallankumouksen aikaisiin välineisiin. Artikkelissaan ”New World Order Labor, Capital, and Ideas in the Power Law Economy” teknologit ja talous- ja kauppatieteilijät Erik Brynjolfsson, Andrew McAfee ja Michael Spence korostavat, että ohjelmistopohjaiset tuotteet ja palvelut ovat muuttamassa pääoman luonnetta ja roolia suhteessa työvoimaan^[6]. Koska nykyiset koneet ja laitteet ovat entistä enemmän ohjelmistopohjaisia, tätä uudenlaista pääomaa voidaan toisintaa ilman marginaalikustannuksia. He osoittavat kuitenkin myös, että vaikka tämä ”digitaalinen pääoma” on teoriassa ilmaista ja sitä on runsaasti saatavilla, se kasautuu vain harvojen käsiin.

Lisäksi he esittävät, että teknologinen kehitys kiihdyttää vaurauden kasautumista (lainaten Thomas Pikettyn teosta Capital in the Twenty-First Century^[7]). McAfeen (et al.) mukaan: ”Koneet ovat korvaamassa ihmistyövoimaa useammilla tavoilla kuin koskaan aikaisemmin. Samalla kun ne toisintavat itseään, ne myös luovat lisää pääomaa. Siten tulevaisuuden voittajia eivät tule olemaan halvan työvoiman tarjoajat tai tavanomaisen pääoman omistajat, joita kumpaakin automaatio ajaa entistä ahtaammalle.” Todellisia voittajia ovat kirjoittajien mielestä ne yrittäjät, jotka kykenevät luomaan uusia ratkaisuja uusiin ongelmiin, samalla kun muut jäävät tämän uuden talousjärjestyksen ulkopuolelle riippumatta siitä, kuinka paljon työvoimaa tai perinteistä pääomaa he voivat tarjota.

Tilanteessa piilee valtava paradoksi: samalla kun uudenlaista digitaalista pääomaa on runsaasti saatavilla ja se alkaa korvata ihmistyövoimaa hyödykkeiden ja palveluiden tuotannossa, se myös pakenee useimpien ulottumattomiin. Olemme astumassa runsauden aikakauteen, jossa tuotantovälineet ovat aiempaa harvempien saatavilla.

Tämän vuoksi pääoman kasautumisen, digitaalisen pääoman ja uusiutuvan energian aikakaudella perustuloa ei pitäisi ajatella vain tulona, jolla maksetaan vuokra ja hankitaan ravinto, vaan enemmänkin keinona päästä osalliseksi pääomasta tuottavuuden näkökulmasta: samanlaisena oikeutena omistaa ja vaatia maata kuin siirryttäessä feodaaliyhteiskunnasta kansallisvaltioiden aikaan ja samanlaisena oikeutena terveydenhuoltoon ja koulutukseen kuin siirryttäessä agraariyhteiskunnasta teolliseen aikaan.

Siirtyessämme teollisesta yhteiskunnasta sosioteknologisen kehityksen seuraavaan vaiheeseen meidän on kysyttävä, mitkä ovat ne uudet oikeudet, jotka ihmisillä olisi oltava, jotta he pystyvät edelleen osallistumaan aktiivisesti yhteiskunnan toimintaan, tuottamaan, antamaan oman panoksensa ja luomaan arvoa – ei vain selviytyäkseen ja saadakseen riittävästi rahaa elämiseen, tai mikä pahempaa, päästäkseen valtion tuella töihin, jotka voisivat ja joiden tulisi olla automatisoituja.

Luodessamme uutta yleistä etujärjestelmää luomme samalla uudenlaista suhdetta kaikkien osasten välille. Tästä syystä varsinainen perustuloa koskeva kysymys onkin se kaikkein tärkein: Miksi? Mikä tämän suhteen tarkoitus on? Miksi saan tätä rahaa? Tämän kehyksen tarkastelua ei tulisi sekoittaa siihen, että perustulo ehdollistetaan, jolloin sen perusidea tuhottaisiin. Kyse on pikemminkin siitä, kuinka perustulon tarkoituksesta viestitään.

Tällöin palaisimme perustulon perustajaisien ideoihin, joiden mukaan kyse on omistusoikeuksien laajennuksesta. Omistajuus ei tällöin olisi pelkkää omistamista vaan vapautta tuottaa. Nykytilanteessa emme pakene feodaali- vaan teollisuusyhteiskuntaa. Teollisuutemme ei voi enää tarjota tuotantovälineitä. Työ ja politiikka eivät enää takaa tarkoituksenmukaisia osallistumisen keinoja. On siis kehitettävä kokonaan uusi yhteistyön muoto, joka avulla voidaan luoda arvoa.

Perustulosta tekoälyyn, uusiutuvaan energiaan ja runsauteen, joita on tarjolla kaikille

Nykyinen teknologinen kehitys ajaa alas sekä hintoja että palkkoja. Tämän prosessin kiihtyessä, mitä uskomme tapahtuvan koko ajan, sen aikaansaama deflatorinen paine voi lisääntyä ja levitä. Toisin sanoen rahan ja pääoman luonne on muuttumassa teknologisen kehityksen myötä, mistä esimerkkinä ovat automaation uudet ja halvat muodot sekä kuluttajahyödykkeiden hintojen globaali läpinäkyvyys. Lyhyesti sanottuna tämä merkitsee sitä, että äärimmäiset edistysaskeleet teknologisen tuottavuuden saralla ajavat alas kuluttajahyödykkeiden hintoja aina siihen pisteeseen, jossa on mahdollista, että rahan merkitys vähenee. Tästä käytetään usein nimitystä teknologinen deflaatio. Työtuntia kohti tuotettu työpanos jatkaa kasvuaan, vaikka palkat pysyvät samoina.

Jotkut kirjailijat, teknologit ja taloustieteilijät ovat esittäneet, että informaatiotalous, tekoälyn avulla toteutettava kognitiivisten tehtävien automaatio ja uusiutuvan energian määrittelemä energian raaka markkinahinta tulevat pudottamaan marginaalihinnat lähelle nollaa tai jopa nollaan. Kilpailuasetelmassa tämä tarkoittaisi myös hintojen putoamista, samaten, jopa lähelle nollaa. Eräiden ajattelijoiden mielestä tämä merkitsisi siirtymistä kokonaan uudelle aikakaudelle, joka nimettäisiin yhtä provokatiivisella tavalla kuin ”runsauden aika” (“age of abundance”)^[8], ”postkapitalismi” (“post-capitalism”)^[9], “pääoman jälkeinen maailma” (”world after capital”)^[10], ”yhteiskunta, jossa kaikki on ilmaista” tai ”niukkuuden jälkeinen yhteiskunta” (”post-scarcity society”)^[11] tai ”nollarajakustannusyhteiskunta” (”zero-marginal cost society”)^[12].

Kaikille näille visioille yhteistä on ymmärrys siitä, että hintamekanismien rappeutumisen myötä markkinat menettävät merkityksensä yleisen tason resurssien jakamisjärjestelmänä. Markkinat eivät katoa, mutta niitä ei enää tarvita resurssien tehokkaaseen jakamiseen. Itse asiassa muiden arvojen vahvistuessa tehokkuuden merkitys resurssien jakamisessa vähenee. Painopiste siirtyy tehokkuudesta siihen, kuinka voidaan taata runsaiden resurssien saatavuus, samalla kun pääoma kasautuu vain muutamien harvojen käsiin.

Jos raha menettää keskeisen merkityksensä työn rinnalla, on koko vaurauden ideaa ja sen jakautumista pohdittava uudelleen. ”Pääoman jälkeisessä yhteiskunnassa” (”post-capital society”) myös veroja olisi kannettava muuten kuin rahallisessa muodossa (ajatus, jota käsitellään tässä kirjoituksessa). Samalla tavalla perustulo ja muut etuudet olisi maksettava jossakin muussa, suoranaisemmin hyödyllisessä muodossa kuin rahana, mutta kuitenkin sellaisena perustason tuotantokapasiteettina, jota on saatavilla runsaasti. Sitä voisi olla esimerkiksi vapaa ja tasavertainen mahdollisuus käyttää uusia yleishyödyllisiä teknologioita, kuten tietotekniikkaa, tekoälyä, 3D-tulostusta, DNA-analyysejä, robotisaatiota ja uusiutuvaa energiaa. Nämä yleiseen käyttöön tarkoitetut teknologiat ja niiden levittämiseen käytetyt palvelut keskittyvät helposti vain muutamien harvojen omistukseen siitä syystä, että niiden hinnat ovat pudonneet rajusti ja niihin liittyviä immateriaalioikeuksia on hankala suojata.

Tämäntyyppinen ”niukkuuden ja pääoman jälkeinen maailma” on toki vielä muutaman vuosikymmenen päässä, mutta sen mahdollisuus on otettava huomioon ja sitä on pohdittava vakavasti. Sen vuoksi perustulo olisi jo nyt linjattava tuotannon perustyökaluna, ihmisten alkupääomana ja ”siemenrahoituksena” sekä sen ilmentymänä, että kaikilla on oikeus tuottaa ja osallistua yhteiseen hyvään – ei siis pelkästään työttömyysetuutena, joka kannustaa yksilöitä ripustautumaan työnhakuun. Ero näiden kahden linjauksen välillä on jyrkkä. Joko perustulo nähdään pikaratkaisuna ongelmiin yhteiskunnassa, jossa työskentely teollisessa ympäristössä on normi, jolloin se antaa turvaa niinä aikoina, jolloin ”tehdastyötä” ei ole. Tai se voidaan sitä vastoin nähdä yksilön universaalina oikeutena tuottaa ja osallistua yhteiskuntaan autonomisena toimijana.

Universalismin paluu

Viimeinen universalismin aalto päättyi politiikassa 1970- ja 1980-luvuilla, kun yhteisesti jaettujen asioiden sijaan keskiöön nousi individualismia ja erityisryhmien tarpeita käsittelevä diskurssi. Universalismin lopun eräs ilmentymä on identiteettipolitiikka eli poliittinen toiminta, joka löytää oikeutuksensa tiettyjen sosiaaliryhmien kokemasta epäoikeudenmukaisuudesta, jopa siinä määrin, että olemme tottuneet hyväksymään sen poliittisen truismin, jonka mukaan ”meidän olisi tultava tietoisiksi eroavaisuuksistamme ja oltava niistä ylpeitä”.

Samalla kun identiteettipolitiikalla on onnistuttu hyvällä tavalla korostamaan yhteiskuntiemme kasvavaa monimuotoisuutta, jotkut tutkijat ovat yhdistäneet siihen rodullisten, sukupuolisten ja seksuaalisten identiteettien herättämän moraalisen paniikin, tietynlaisen populistipolitiikan. Tällöin he ovatkin alkaneet pitää identiteettipolitiikkaa pääasiallisena syynä niin kutsutun ”totuudenjälkeisen” aikakauden politiikkaan, jossa yksilölliset kokemukset jyräävät yleiset faktat.

Jo lähes sukupolven ajan tiettyyn uskontoon, rotuun tai sosiaaliseen ryhmään kuuluvat ihmiset ovat muodostaneet eksklusiivisia poliittisia liittoutumia korostamalla erilaisuutta. Kuitenkin painottamalla tiettyjä ryhmiä politiikka ja poliitikot ovat sulkeneet muut ryhmät niiden ulkopuolelle. Entistäkin erityisemmät ja erillisemmät suhteet valtioon ovat rapauttaneet luottamuksen ja oikeudenmukaisuuden tunteen yhteiskunnassa. Identiteettipolitiikan ongelmana ei olekaan se, etteikö yksilöllinen kokemus olisi tärkeä. Päinvastoin.

Uudet populistiset liikkeet ovat todella onnistuneet käyttämään identiteettipolitiikkaa hyväkseen korostamalla sitä, miltä syrjäytyneistä tai syrjäytetyistä työntekijöistä – usein valkoihoisista miehistä – on tuntunut. Populistit ovat rikkoneet globaalilla tasolla ihmisten, maiden ja uskontojen välisiä liittoumia, mikä kulminoitui vuoden 2016 tärkeimmissä vaaleissa, Yhdysvaltain presidentinvaaleista aina Brexitiin. Populistiset liikkeet ovat identiteettipolitiikan huipentuma. Ne paljastavat sen kohtalokkaan virheen, joka liittyy identiteetteihin perustuvaan poliittiseen ajatteluun: jos lähtökohdaksi otetaan yksilöllinen kokemus, lopussa voittajina seisovat kaikkein vahvimmat ryhmät, ei yhteiskunta kokonaisuutena. Siten identiteettipolitiikka vahingoittaa niitä ihmisiä, joita sen oli alun perin tarkoitus suojella.

Uuden yhteiskunnallisen vision aika on nyt

“

Kaipaamme kipeästi tulevaisuuteen suuntautunutta ja yhdistävää näkemystä, joka pelastaa meidät siltä tyrannialta, jollaiseksi enemmistöpolitiikka on yhtäkkiä muuttunut.

Juuri tässä tilanteessa universalismin idea voi tulla avuksi. Jotta perustulomalli voisi toteutua, meidän on pystyttävä tekemään uudenlaista politiikkaa. Politiikan tutkija Mark Lilla on esittänyt, että kansallinen politiikka hyvinä aikoina ei keskity eroihin vaan yhtäläisyyksiin. Sukupolvemme tarvitsee todellakin laajempaa yhteiskunnallista visiota. Kaipaamme kipeästi tulevaisuuteen suuntautunutta ja yhdistävää näkemystä, joka pelastaa meidät siltä tyrannialta, jollaiseksi enemmistöpolitiikka on yhtäkkiä muuttunut. Sen lisäksi tällä hetkellä maailma on täynnä kaikille yhteisiä haasteita, ja itse asiassa useimmat aikamme suurimmista haasteista ovat globaaleja ja universaaleja.

Esimerkiksi automaatio tulee lopulta vaikuttamaan jokaiseen työntekijöiden kerrokseen tehdastyöläisistä aina lakimiehiin ja kirjanpitäjiin. Tässä mielessä automaatio ajaa myös keskiluokat siihen samaan taisteluun, jota työväenluokat ovat käyneet jo vuosikymmeniä, elleivät peräti aina. Tuossa taistossa heitä vastassa ovat koneet, jotka eivät nuku, sairastu tai pyydä palkankorotusta. Sosiologi Richard Sennett huomasi tämän jo kymmenen vuotta sitten. ”Hyödyttömyyden aave” vaanii niin asiantuntijoita, työläisiä kuin ikääntyvääkin väestöä, joka on hyväkuntoista, mutta ajautunut työelämän ulkopuolelle^[13]. Hyödyttömyyden aave on universaali kokemus, jonka pohjalta voidaan rakentaa uudenlainen yhteiskunnallinen visio. Siinä voimme juuri tuotantokapasiteetin kautta olla aktiivisia, tuottavia, luovia, hyödyksi muille ja siten osallistua yhteiskunnan toimintaan, vaikka vakituisista työpaikoista ja ammateista tulisikin vain harvojen etuoikeus.

Näin siis perustulon antama suurempi lupaus – eli varsinainen prosessi, jonka avulla päästään Kuuhun – on yhteisen politiikka. Siten itse prosessi, jolla perustulo saadaan osaksi järjestelmää, voi nostaa politiikan kokonaan uudelle tasolle. Ja niin sen tuleekin tehdä. Universaalit käytännöt vaativat universaalit visiot. Historia on osoittanut, että universalismilla on mahdollisuus yhdistää ihmisiä, joilla on erilaiset taustat ja jotka kannattavat erilaisia ideologioita. Hyvinvointivaltio oli useimpien länsimaisten valtavirtapuolueiden yhteinen visio. Myös Yhdysvaltojen perustajaisät pääsivät yksimielisyyteen perustuslakiin kirjatuista kansalaisoikeuksista hyvin erilaisista poliittisista taustoistaan huolimatta.

Itse asiassa universaali perustulo yhdistää ihmisiä jo nyt samalla tavalla, kuten sitä tukevat lukuisat argumentitkin osoittavat. Esimerkiksi yli puolet Suomen väestöstä kannattaa perustuloa, ja useimmat poliittiset puolueet ovat laatineet oman suunnitelmansa perustuloa koskien.

Miltei kaikilla poliittisen kentän toimijoilla näyttää olevan omat syynsä kannattaa yleistä perustuloa. Libertaarit tukevat sitä sen lupaaman kapean hallituspohjan vuoksi. Vasemmisto puolestaan ajattelee perustulon kasvattavan köyhien ja köyhtyneiden omanarvontuntoa, sillä sen avulla nämä ryhmät saisivat etuutensa ilman nöyryyttäviä lisäehtoja. Osa vasemmistosta näkee sen askeleena kohti tasaisempaa tulonjakoa. Vihreille perustulo merkitsee toimeentuloa kaupunkien pienituloisille asukkaille, siinä missä maaseutupuolueet pitävät sitä keinona tukea elinmahdollisuuksia urbaanien keskusten ulkopuolella. Taloustieteilijät ja teknologit näkevät sen lähinnä mahdollisuutena säilyttää keskiluokkien asema automaation yleistyessä. Sosiaalisten innovaattoreiden näkemyksen mukaan se toimii alustana 2000-luvun valtiollisille ja kansalaislähtöisille innovaatioille. Yrittäjille ja kapitalisteille perustulo tarjoaa mahdollisuuden hankkia työvoimaa aiempaa riskittömämmässä muodossa. Kaiken tämän lisäksi reaalipoliitikot pitävät sitä julkisen talouden tukemisen keinona, jonka avulla on mahdollista kasvattaa työvoiman tarjontaa, kantaa enemmän veroja ja pienentää sosiaalikustannuksia – kaikkea samalla kertaa.

Universaali perustulo jokaista koskettavana asiana on eittämättä sukupolvemme ensimmäinen aidosti universaali aloite. Erityisesti tämä tekee perustuloehdotuksesta kuuohjelmaan verrattavissa olevan suuren hankkeen, jolla on mahdollisuudet kauaskantoisiin vaikutuksiin tulevaisuudessa. Kuuohjelman tavoitteena ei koskaan ollut varsinaisesti päästä Kuuhun. Kuusta ei sinänsä lähdetty hakemaan mitään. Presidentti Kennedy ja hänen hallintonsa tiesivät tämän. Tärkeintä onkin, että jokaisella sukupolvella on oma missionsa, joka kiteyttää sen vision.

Alaviitteet ja lähteet:

^[1] Srnicek N. and Williams A. (2015), Inventing the future: Postcapitalism and a world without work, Verso Books, London/New York.

^[2] Sosiaali- ja terveysministeriö (2016). Sosiaali- ja terveysministeriö pyytää lausuntoja perustulokokeilun toteuttamisesta. Lehdistötiedote, 25.8.

^[3] Kildal N. and Kuhnle S. (2005), Normative Foundations of the Universal Welfare State, Routledge, London.

^[4] Paine T. (1797). Agrarian Justice, Alex Catalogue, Raleigh, NC.

^[5] Simon H. (2000), A Basic Income for All, A Forum Response, Boston Review. Available at: http://bostonreview.net/forum/basic-income-all/herbert-simon-ubi-and-flat-tax.

^[6] Brynjolffson E., McAfee A. and Spence M. (2014), “New World Order. Labor, Capital, and Ideas in the Power Law Economy”, in Foreign Affairs, (online) July/August 2014 Issue. Available at: www.foreignaffairs.com/articles/united-states/2014-06-04/new-world-order.

^[7] Piketty T. (2014), Capital in the Twenty-First Century, The Belknap Press, Cambridge, Massachusetts.

^[8] Diamandis P. H., and Kotler S. (2012), Abundance: The future is better than you think, Free Press, New York.

^[9] Mason P. (2016), Postcapitalism: A guide to our future, Farrar, Straus and Giroux, New York.

^[10] Wenger A. (2016), World After Capital, Gitbook, accessed at: https://worldaftercapital.gitbooks.io/worldaftercapital/content/.

^[11] Keynes J. M. (1937), “The general theory of employment”, The quarterly journal of economics, pp. 209-223.

^[12] Rifkin J. (2014), The zero marginal cost society: The internet of things, the collaborative commons, and the eclipse of capitalism, St Martin’s Press (Macmillan), New York.

^[13] Sennett R. (2007), The culture of the new capitalism, Yale University Press, New Haven.

Liiten, Marjukka (2016). Kysely: Perustulolla enemmän kannattajia kuin vastustajia. Helsingin Sanomat, [verkkojulkaisu] 10.1. Saatavilla osoitteessa: http://www.hs.fi/kotimaa/art-2000002879059.html

Lilla, Mark (2016). The End of Identity Liberalism. The New York Times, [verkkojulkaisu] 18.11. Saatavilla osoitteessa:http://www.nytimes.com/2016/11/20/opinion/sunday/the-end-of-identity-liberalism.html

Sadowski, Jathan (2016). Why Silicon Valley is embracing universal basic income. The Guardian, [verkkojulkaisu] 22.6. Saatavilla osoitteessa:https://www.theguardian.com/technology/2016/jun/22/silicon-valley-universal-basic-income-y-combinator

Simon, Herbert (2000). A Basic Income for All, A Forum Response, Boston Review. Saatavilla osoitteessa: http://bostonreview.net/forum/basic-income-all/herbert-simon-ubi-and-flat-tax

Unkuri, Maija (2015). Finland considers basic income to reform welfare system. BBC, [verkkojulkaisu] 20.8. Saatavilla osoitteessa: http://www.bbc.com/news/world-europe-33977636

Weller, Chris (2016). Elon Musk says there’s a ’pretty good chance’ universal basic income will become reality. Business Insider Nordic, [verkkojulkaisu] 7.11. Saatavilla osoitteessa: http://nordic.businessinsider.com/elon-musk-universal-basic-income-2016-11?r=US&IR=T

Weller, Chris (2016). Obama just warned Congress about robots taking over jobs that pay less than $20 an hour. Tech News, [verkkojulkaisu] 10.3. Saatavilla osoitteessa:http://www.businessinsider.com/obama-warns-congress-about-robot-job-takeover-2016-3?r=US&IR=T&IR=T