Populismin aikakausi – kausivaihtelua vai pysyvämpi muutos?

1. Kuka oikeastaan on populisti?

Populismin suosio on kasvanut viime vuosina niin voimakkaasti, että puhutaan jo populismin aikakaudesta. Samalla populismi on yksi aikamme väärinkäytetyimmistä termeistä. Jos saman termin alle voidaan niputtaa sekä Hugo Chávezin bolivarilainen sosialismi että Kaczyńskin veljesten antikommunismi, voidaan kysyä, onko termillä enää mitään ilmaisuvoimaa. Hannah Arendtin mukaan poliittinen arviointikyky on kykyä tehdä asianmukaisia erotteluja. Jos populismi termi ei auta enää tekemään asianmukaisia erotteluja, tarkoittaako se, että poliittinen arviointikykymme on pettänyt? Tulisiko koko termistä luopua?

Historiallisesti populismi-käsitteen juuret ovat paikannettavissa maanviljelijöiden protestiliikkeisiin 1800-luvun lopun Yhdysvalloissa ja Venäjällä. 1930-luvun suuren laman jälkeen populismi alkoi kasvaa Latinalaisessa Amerikassa. Käsitettä käytettiin kuvaamaan Latinalaisen Amerikan karismaattisten johtajien, kuten Argentiinan Juan Peronin ja Brasilian Getúlio Vargasin, ympärille rakentuneita poliittisia liikkeitä, jotka vetosivat retoriikallaan kansaan. Argentiinassa vaikuttanut italialainen sosiologi Gino Germani määritteli populismin luokkarajat ylittäväksi poliittiseksi liikkeeksi (multi-class), joka on organisoitu karismaattisen johtajan ympärille (Mudde & Kaltwasser 2012).

Pitkälle 1900-lukua populismi oli heterogeeninen, mutta kuitenkin varsin rajattu ilmiö. Usein oli selvää mistä puhuttiin kun puhuttiin populismista, vaikkei käsitteen määritelmästä päästykään yhteisymmärrykseen. Sittemmin populismin suosio on kasvanut voimakkaasti ja populismista onkin tullut yleiskäsite, jonka alle niputetaan lähes kaikki uudet poliittiset liikkeet niiden ajamasta politiikasta riippumatta. Yhdysvaltain presidentinvaalien yhteydessä sekä Donald Trumpia että Bernie Sandersia kutsuttiin populisteiksi. Italian Silvio Berlusconia, Iranin Mahmoud Ahmedinejadia, Perun Evo Moralesia ja Ranskan Marine Le Peniä on tituleerattu populisteiksi. Kreikan Syrizaa, Espanjan Podemosta, Puolan laki ja oikeus -puoluetta sekä Ranskan kansallinen rintamaa on kutsuttu populistisiksi puolueiksi. Occupy Wall Street’iä ja teekutsuliikettä on kutsuttu populistisiksi joukkoliikkeiksi.

Tutkijat ovat vuosikymmeniä kiistelleet siitä, pitäisikö populismi määritellä laveasti vai suppeasti. Toisin sanoen, tulisiko kaikkien populismiksi laskettavien ilmiöiden täyttää tarkat kriteerit vai riittääkö pienimpien yhteisten ydinpiirteiden identifiointi. Bulgarialainen politiikan tutkija Ivan Krastev on todennut, että populismin käsite kärsii Tuhkimo-kompleksista: populismin muotoinen kenkä löytyy, muttei yhtään siihen sopivaa jalkaa (Krastev 2007). Toisaalta aivan yhtä hyvin voisi väittää, että populismin muotoiseen kenkään löytyy aivan liian monta sopivaa jalkaa.

populismi on ideologia, joka ei tarjoa kokonaista maailmankuvaa, kuten liberalismi tai sosialismi, vaan keskittyy kansan ja eliitin välisen suhteen kuvaamiseen

Vasta viimeisen vuosikymmenen aikana yhteisymmärrys siitä, että populismia on järkevintä tarkastella löyhänä poliittisena ideologiana, on lisääntynyt. Löyhyydellä tarkoitetaan sitä, että populismi on ideologia, joka ei tarjoa kokonaista maailmankuvaa, kuten liberalismi tai sosialismi, vaan keskittyy kansan ja eliitin välisen suhteen kuvaamiseen. Lähes kaikille populismin määritelmille on yhteistä jonkinlainen vastakkainasettelu kansan ja eliitin välillä.

Populismitutkija Cas Mudden populismin ”minimimääritelmä” on yksi siteeratuimmista viime vuosina (Mudde & Kaltwasser 2012): “Populismi on ohutsisältöinen ideologia, joka väittää että yhteiskunta on perimmiltään jakautunut kahteen homogeeniseen ja antagonistiseen ryhmään, puhtoiseen kansaan ja korruptoituneeseen eliittiin, ja jonka mukaan politiikan pitäisi olla kansan yleistahdon ilmausta.”

Populismi on ohutsisältöisyytensä vuoksi notkea ideologia, joka voi näyttäytyä osana niin vasemmistolaista kuin oikeistolaista aatemaailma. Se voi olla ulossulkevaa tai mukaan ottavaa (Palonen 2016). Tuoreissa tutkimuksissa on myös kiinnitetty huomiota populismin aste-eroihin ja tehty jakoa populismin ”pehmeisiin” ja ”koviin” ilmentymismuotoihin (Aalberg, Esser, Reinemann, Stromback, De Vreese 2016). On puhuttu tyhjien lupauksien populismista (empty populism), antielitistisestä populismista (anti-elitist populism), poissulkevasta populismista (excluding populism) ja kaikki nämä piirteet yhdistävästä täyspopulismista (complete populism).

Osuvien erottelujen ei tulisi kuitenkaan viedä huomiota pois populismin ydinpiirteistä. Siksi vielä kertauksena: Kun tässä kirjoituksessa puhutaan populismista, viitataan silloin poliittiseen ideologiaan, jonka ytimen muodostavat kansa ja eliitti. Selkeärajainen kahtiajako puhtaan kansan ja korruptoituneen eliitin välillä osoittaa, että populismi on moralisoituneen politiikan muoto, ei niinkään sosioekonominen tai sosiokulttuurinen politiikan muoto. Populismin määritelmä pitää suoraan tai epäsuoraan sisällään kolme ydinkäsitettä (kansa, eliitti ja kansan yleistahto) sekä kaksi vastustettavaa asiaa (eliitti ja pluralismi).

Populismitutkija Jan Müllerin mukaan populismi on modernin edustuksellisen demokratian pysyvä varjo. Erimielisiin ryhmiin jakautuminen ja moniarvoisuus on edustuksellisen demokratian lähtökohta, mutta sen varjosta voi milloin tahansa nousta taho, joka puhuu kansan nimissä ja väittää, että tuo jakautuneisuus on ylitettävissä (Müller 2016). Siksi populismin ominaispiirteiden ja sen toimintalogiikan ymmärtäminen auttaa myös ymmärtämään länsimaisen edustuksellisen demokratian puutteita ja vahvuuksia.

2. Hyviä ja huonoja selityksiä populismin nousulle

Globalisaation häviäjät

Globalisaation pelko on ilmiselvin selitys, kun etsitään syitä populismin nousulle. Usein argumentaatio etenee länsimaissa seuraavalla tavalla: Teknologian kehitys ja globalisaatio ovat kiristäneet kilpailua työpaikoista, eikä teollisuusmaiden keskiluokka ole hyötynyt globalisaatiosta nousevien talouksien keskiluokan tavoin. Maailmanlaajuisesti tuloerot ovat tasoittuneet, mutta maaryhmien sisällä ne ovat kasvaneet. Tästä todistavat muun muassa Branko Milanovicin elefanttikäyrä tai McKinseyn selvitys, jonka mukaan palkka- ja pääomatulot polkivat paikoillaan jopa 70 prosentissa kehittyneiden maiden kotitalouksista vuosina 2005–2014 (McKinsey 2016).

Globalisaation pelko on suurinta iäkkäiden, vähän koulutettujen ja työväestön keskuudessa

Globalisaatio lisää epävarmuutta tulevasta. Asemansa puolesta pelkäävän länsimaisen keskiluokan huolia ja tyytymättömyyttä on pidetty parhaana selityksenä Brexitille, Trump-ilmiölle ja populismin nousulle ylipäätään (Fukuyama 2014). On ruvettu puhumaan globalisaation voittajista ja häviäjistä. Saksalaisen Bertelsmann Stiftungin tuoreen selvityksen mukaan noin puolet eurooppalaisista kokee globalisaation uhkana ja noin puolet mahdollisuutena. Ikä, sosiaaliluokka ja koulutustaso vaikuttavat suhtautumiseen merkittävästi. Globalisaation pelko on suurinta iäkkäiden, vähän koulutettujen ja työväestön keskuudessa. Juuri näiden ryhmien on väitetty muodostavat populistipuolueiden alati kasvavan äänestäjäkunnan kovan ytimen (Bertelsman Stiftung 2016).

Tutkimukset kuitenkin puhuvat sen puolesta, ettei populistipuolueiden kannatus selity ainoastaan sosioekonomisten tekijöiden perusteella (Esim. Inglehart & Norris 2016). Toki populistipuolueiden kannatus keskittyy tiettyihin sosiaalisiin ryhmiin: miehet, vähän koulutetut, alempi keskiluokka ja työväki ovat yliedustettuina populistien äänestäjissä. Lisäksi tiedetään, että populistien kannattajia yhdistää epävarmuus taloudellisesta tulevaisuudesta. Silti populistien kannatuspohja on useissa viime vuosina tehdyissä tutkimuksissa osoittautunut laajemmaksi kuin on kuviteltu. Menestyneimmät populistipuolueet saavat kannatusta varsin laajalla rintamalla: vanhempien keskiluokkaisten parista maaseudulla ja vähänkoulutettujen duunareiden parissa kaupungissa. On jopa havaittu, ettei yksilön sosioekonomisella asemalla ja oikeistopopulistien kannatuksella ole vahvaa riippuvuussuhdetta, vaan oikeistopopulistien kannattaminen perustuu paljon yleisempään arvioon valtion tilasta (Elchardus & Spruyt 2014). Silti yksinkertaistettu tarina globalisaation häviäjistä hallitsee julkista keskustelua.

Kymmeniä miljoonia Trumpin tai Brexitin kannattajia ei voi typistää vain pelokkaiksi ja ahdistuneiksi yksinkertaisemman elämän haaveilijoiksi

Populismitutkija Jan Müllerin mukaan ”globalisaation häviäjät” -ajattelun taustalla väijyy modernisaatioteoria, joka oli suosionsa huipulla 1950- ja 60-luvulla. Sen myötä populismi alettiin ymmärtää yksinkertaisempaa esimodernia elämää takaisin haikailevien ihmisten vihan ja ahdistuksen ilmaukseksi. Teorian puolesta puhuneiden yhteiskuntateoreetikkojen välittömänä tavoitteena oli ymmärtää antikommunistisia liikehdintöjä, kuten mccartyismiä ja John Birch Societyä, mutta diagnoosit laajenivat käsittelemään myös maanviljelijöiden muodostamia ensimmäisiä populistiliikkeitä 1800-luvun lopun Yhdysvalloissa ja Venäjällä. Se, että ensimmäiset populistisiksi tituleeratut poliittiset liikehdinnät nousivat samoihin aikoihin juuri maaseutuväestön keskuudesta, vakiinnutti käsityksen populismin ja maaseutuaatteen tiiviistä kohtalonyhteydestä. Samalla kuva siitä, että populismissa on kyse nimenomaan taloudellisesti takaperoisten ryhmien taantumuksellisesta kapinoinnista nopeasti modernisoituvissa yhteiskunnissa, vakiintui vuosikymmeniksi. Tällainen käsitys kuvaa kuitenkin heikosti monissa maissa suuriksi kasvaneita populistisia liikkeitä, jotka keräävät kannatusta yli luokka- ja aaterajojen. Kymmeniä miljoonia Trumpin tai Brexitin kannattajia ei voi typistää vain pelokkaiksi ja ahdistuneiksi yksinkertaisemman elämän haaveilijoiksi.

Modernisaatioteorian vaikutus näkyy yhä myös kielen käytön tasolla. Populismin kannattajista puhuttaessa on yleistä viitata vihan, kaunan, pelon ja turhautumisen kaltaisiin termeihin. Epäsuorasti tällä vihjataan, että populismissa on kyse ennemminkin reaktiivisista tunteista kuin rationaalisista ajatuksista. Sama pätee myös psykologiasta ammentaviin selityksiin autoritäärisistä persoonallisuustyypeistä. Näiden selitysten epäilyttävänä tausta-ajatuksena tuntuu olevan, että populistien kannattajat ovat demokraattisen osallisuuden sijaan terapian tarpeessa. Müllerin mukaan tämä on vaarallista puhetta, koska se riistää populistien kannattajilta itsenäisen toimijuuden. Se myös sotii liberaalin demokratian moniarvoisuuden ideaalia vastaan.

Populismin kannattajien yleisiä arvioita rappiokehityksestä tai uhkien kasvusta ei tulisikaan nähdä vain henkilökohtaisten pelkojen ja statusahdistuksen tunteiksi. Vihan, turhautumisen ja pelkojen taustalla on myös analyysiä ja ajatuksia, vaikkeivat ne aina olisikaan kovin selkeästi muotoiltuja. Tämän ohittaminen on kuin palaamista 1800-luvun aristokraattiseen maailmaan, jossa eliitit pohtivat sitä, voiko liikaan tunteellisuuteen taipuvaisille massoille ylipäätään antaa äänestysoikeutta. Populistien kannattamia arvoja saa kritisoida, mutta alentamalla heidän vaateensa statuskaunaksi tai psykologisiksi oireiksi syyllistytään helposti vastaavanlaiseen syrjintään, kuin mistä liberaalin moniarvoisuuden kannattajat populisteja syyttävät.

Käänne taloudesta kulttuuriin

Harvardin yliopiston tutkijoiden Pippa Norrisin ja Ronald Inglehartin löydökset herättivät laajaa keskustelua vuonna 2016 (Inglehart & Norris 2016). Yksi heidän paljon siteeratun tutkimuspaperinsa ydinväitteistä on, että tulotason ja sosiaaliluokan merkitys äänestämistä määrittävinä tekijöinä on ollut tasaisessa laskussa länsimaissa jo 1960-luvulta lähtien. Politiikkaa määrittänyt vasemmisto-oikeisto -akseli on hitaasti murentunut ja sen rinnalle uudeksi jakolinjaksi ovat nousseet arvo-, kulttuuri- ja identiteettipoliittiset kysymykset. Tutkimuksen kymmeniä länsimaita käsittävässä aineistossa kulttuurinen käänne nousee selvästi esiin muun muassa puolueiden vaaliohjelmissa, joissa ei-taloudelliset aiheet ohittivat taloudelliset teemat jo 1980-luvun alkupuolella.

Tutkijat näkevät uusiin jakolinjoihin johtaneen kehityksen saaneen alkunsa 1960- ja 70-lukujen kulttuurisesta murroksesta, jolloin nuoret sukupolvet nostivat jälkimateriaaliset arvot, kuten naisten ja vähemmistöjen oikeudet sekä ympäristöarvot, poliittiselle agendalle. Vielä tuolloin talouspoliittinen ero oikeiston ja vasemmiston välillä oli merkittävä. Kärjistetysti vasemmisto pyrki kansallistamaan ja oikeisto pyrki erottamaan talouden valtiosta. Kylmän sodan päättyminen ja talouden avautuminen pakotti vasemmistopuolueet muokkaamaan agendaansa lähemmäs poliittista keskustaa, jonka myötä oikeiston ja vasemmiston talouspoliittiset vaihtoehdot lähenivät merkittävästi toisiaan. Tony Blairin ja Gerhard Schröderin ”kolmannen tien” politiikka nousi uuden ajan vasemmiston symboliksi.

Tunnetun yhdysvaltalaisen politiikan kommentaattorin Fareed Zakarian mukaan 1900-luvun loppua ja 2000-luvun alkua leimasi laaja konsensus (Zakaria 2016). Pääosin se johtui muutoksista globaalissa taloudessa, jossa yksittäisten kansallisvaltioiden keinovalikoima rajoittui ylikansallisen hallinnon ja politiikan merkityksen kasvaessa. Oikeiston ja vasemmiston valtavirtapuolueiden kannat suuriin kysymyksiin, kuten EU:n integraatioon ja uusliberaaleihin reformeihin liukuivat hyvin lähelle toisiaan. Ruvettiin jopa puhumaan TINA-politiikasta (There is no alternative), vaihtoehdottomuuden politiikasta. Konvergenssi talouspolitiikassa loi tilaa kulttuuri- ja identiteettikysymysten nousulle politiikan ytimeen.

Jälkimateriaalisten arvojen suosio on jatkanut kasvuaan koko 2000-luvun ja niiden voi sanoa valtavirtaistuneen. Murros on kuitenkin luonut myös vastaliikkeen. Perinteisten arvojen kannattajat ovat yhä sankemmissa määrin siirtyneet kannattamaan puolueita, jotka pyrkivät jarruttamaan muutosta. Euroopassa on syntynyt uusia populistipuolueita, jotka ovat muutamassa vuosikymmenessä tuplanneet kannatuksensa. Norrisin ja Inglehartin tutkimuksessa tarkasteltujen 24 eurooppalaisen valtion vaalitulosten perusteella populistipuolueiden kannatus lähentelee keskimäärin jo 14 prosenttia. Yhdysvaltain kaksipuoluejärjestelmässä taas yhä useammat valkoiset työväenluokan edustajat ovat vieraantuneet demokraattien arvoliberaalista ja kosmopoliittisesta agendasta siirtyen äänestämään republikaaneja, jotka edustavat heidän arvojaan kolmen tärkeän g:n osalta: guns, god, gays (pyssyt, jumala, homot).

Kulttuuriset uhat liikuttavat republikaanisen puolueen syviä rivejä paljon voimakkaammin kuin vapaakauppa, verojen alennukset tai normien purkaminen

Muutamia vuosia sitten Yhdysvalloissa suuren suosion saavuttanut teekutsuliikekin nähtiin alun perin reaktiona Obaman hallinnon voimakkaasti elvyttävälle talouspolitiikalle. Laajassa haastattelututkimuksessa kävi kuitenkin ilmi, että kulttuuri- ja arvokysymykset ovat liikkeen kannattajille talouttakin tärkeämpiä asioita (Williamson, Skopcol & Coggin, 2011). On todennäköistä, että Trump oli havainnut tämän saman asian kenttää kiertäessään. Ainakin hän ymmärsi, että kulttuuriset uhat liikuttavat republikaanisen puolueen syviä rivejä paljon voimakkaammin kuin vapaakauppa, verojen alennukset tai normien purkaminen.

Tutkimukset osoittavat, että Trump-ilmiössä on kyse paljon enemmästä kuin pelkästä Trumpin persoonasta. Politiikan tutkija Justin Gestin tutkimuksessa 65 prosenttia valkoisista amerikkalaisista ilmoitti olevansa valmis äänestämään ehdokasta, joka ajaisi ”maahanmuuton rajoittamista, lupaisi tarjota amerikkalaisia työpaikkoja amerikkalaisille työntekijöille ja varjella amerikkalaista kristillistä perintöä sekä pysäyttää islamin aiheuttaman uhan” (Gest 2016).

Samat havainnot toistuvat Euroopassakin. Chatham Housen raportin mukaan kielteinen suhtautuminen maahanmuuttoon on vahvin selittävä tekijä oikeistopopulistien äänestämiselle. Populistien ydinkannattajat vastustavat monikulttuurisuutta. Oikeistopopulistien menestyksekkäimmiksi kampanjoiksi ovat osoittautuneet ne, joissa maahanmuuttoa on kehystetty kulttuurisena uhkana. Myös työväestön keskuudessa maahanmuuton aiheuttaman kulttuurisen uhan on havaittu olevan jopa taloudellista uhkaa merkittävämpi äänestyspäätös. Erityisesti islamin uskonto koetaan kulttuurisena uhkana eikä muslimien katsota pystyvän integroitumaan länsimaiseen kulttuurin (Chatham House 2011).

Myös Norris ja Inglehart löysivät tutkimuksessaan merkkejä pysyvämmästä muutoksesta. Ikä, koulutustaso, sukupuoli, kansallinen identiteetti ja uskonnollisuus selittävät populismin kannatusta jopa tulotasoa tai sosiaaliluokkaa vahvemmin. Erityisesti vanhempien ikäryhmien vähän koulutetut valkoiset miehet kokevat kannattamiensa perinteisten arvojen joutuneen marginalisoiduiksi nykyisessä kulttuuri-ilmapiirissä ja ovat valmiita äänestämään puolueita, jotka lupaavat suojella perinteisiä arvoja sekä palauttaa kurin ja järjestyksen yhteiskuntaan. Sukupolvien välinen ero nousee esiin myös suhtautumisessa maahanmuuttoon: nuoret ikäluokat pelkäävät kaikista ikäryhmistä vähiten maahanmuuton kielteisiä vaikutuksia.

Taloudellisesta kehityksestä riippumatta suuret arvoerot, erityisesti sukupolvien välillä, tulevat jatkossakin hämmentämään poliittista kenttää länsimaissa

Edellä kuvatun tarkoitus ei ole väittää, ettei taloudella olisi enää merkitystä politiikassa, vaan että sen rinnalla kulttuuri- ja identiteettipoliittiset jakolinjat määrittävät yhä vahvemmin länsimaista politiikkaa. Niiden ymmärtäminen on aivan keskeistä, kun etsitään syitä populismin nousulle. On ennakoitavissa, että taloudellisesta kehityksestä riippumatta suuret arvoerot, erityisesti sukupolvien välillä, tulevat jatkossakin hämmentämään poliittista kenttää länsimaissa.

Poliittinen järjestelmä teknosysteemin puristuksessa

Filosofi Georg Henrik von Wright oli yksi harvoista suomalaisista, joka kirjoitti populismin noususta jo 1980- ja 1990-luvulla (1986; 1996). Pitkiä historiallisia kehityskaaria kuvaavissa esseissään hän ennakoi, että talouden globalisaatio tulee ajamaan kansallisvaltiot niin ahtaalle, että tulemme näkemään erilaisia lieveilmiöitä, joista yksi on populismin nousu.

Wright ei tosin käyttänyt aivan näitä termejä, vaan hän puhui kasvavasta jännitteestä poliittisen järjestelmän ja teknosysteemin välillä. Teknosysteemillä hän viittasi taloudellisiin, teollisiin ja teknologisiin voimiin, jotka johtavat maailmankehitystä. Sen vastakohdaksi hän asetti poliittisen järjestelmän. Teknosysteemi operoi ylikansallisesti eikä sillä ole mitään kaiken kattavaa organisaatiota. Poliittinen järjestelmä taas toimii pääasiassa kansallisvaltioiden kautta.

Wrightin mukaan teknosysteemin vahvistuva ote poliittisesta järjestelmästä oli yksi 1900-luvun lopun kulttuurin luonteenomaisimpia piirteitä. Hän arveli sen olevan erityisen vahingollista hyvinvointivaltioille, jotka tulevat yhä kykenemättömämmiksi hallitsemaan sisäisillä toimillaan globaalisti toimivan teknosysteemin aiheuttamia yhteiskunnallisia ongelmia. Kaukonäköisesti hän ennakoi kansallisvaltioiden rapautumisen johtavan populismin nousuun:

”Uskon, että vanhojen kansallisvaltioiden rapautuminen jatkuu. Ne menettävät yhä enemmän aikaisemmasta suvereenisuudestaan, hajoavat ehkä alueiksi, ”provinsialisoituvat”. Niiden keskinäinen kilpailu ei ilmene – kuten vanhassa Euroopassa – taisteluna ylivallasta tai kilpajuoksuna siirtomaihin maapallon kaukaisissa kolkissa. Sitä vastoin niissä rehottaa paikallinen, populistinen pikemminkin kuin patrioottinen nationalismi, joka ravitsee epäluuloisuutta ja vihaa muukalaisia kohtaan.”

Wrightin myöhäistuotantoa lukiessa ei voi olla ihmettelemättä, kuinka tarkkoja ja aikaansa edellä hänen prognoosinsa erityisesti globalisaation vaikutuksista ovat olleet. Samoja teemoja ovat sittemmin käsitelleet kirjoituksissaan monet tutkijat ja intellektuellit. Yksi tunnetuimmista, yhdysvaltalainen ekonomisti Dani Rodrik, on lähestynyt samoja kysymyksiä globaalin talouden trilemman avulla. Rodrikin tunnetun väitteen mukaan globaali talous, kansallinen suvereniteetti ja demokratia ovat keskenään yhteen sovittamattomat. Vain kaksi kolmesta voidaan toteuttaa yhtäaikaisesti (Rodnik 2016).

Rodrikin trilemma on toki karkea yksinkertaistus, mutta se antaa eväitä pohtia viime vuosina länsimaisissa demokratioissa tapahtuneita murroksia. Ainakin jossain vaiheessa EU:n ajateltiin olevan keino suitsia ylikansallisen talouden ylilyöntejä. Yrityksistä huolimatta EU:n poliittista ulottuvuutta ei ole saatu luotua niin vahvaksi, että kansalaiset uskoisivat sen tuovan heille turvaa. Päinvastoin, eurokriisin hoitotoimet epäonnistuivat pahasti ainakin kansanvallan näkökulmasta. Ainoalla kansalaisten suoraan valitsemalla toimielimellä, Euroopan parlamentilla, ei ollut todellista roolia vaikuttaa EU-tasolta johdettuihin kiristystoimiin, vaan Euroopan komissio, Euroopan keskuspankki ja kansainvälinen valuuttarahasto IMF olivat vastuussa toimenpiteistä. Talouden kiristystoimenpiteiden kohteiksi joutuneiden maiden kansalaisilla ei siten ollut EU-tason vaaleissa mahdollisuutta vaikuttaa EU-tasolta johdettuun politiikkaan. Siten ei ole kumma, jos kansalaiset eivät miellä integraatiota globalisaation vastavoimaksi, vaan pikemminkin sen uskolliseksi palvelijaksi.

Nationalistisen populismin nousua voikin pitää kehityksen luonnollisena päätepisteenä. EU:n demokratialupauksen kariuduttua yhä laajemmat massat etsivät turvaa puolueista, jotka haistattavat pitkät koko Brysselin byrokratialle ja lupaavat palauttaa kansalaisille heidän itsemääräämisoikeutensa ja itsenäisyytensä. Pisimmälle kehitys on edennyt Unkarissa, jossa pääministeriksi noussut Viktor Orbán toteuttaa jyrkkää nationalistis-autoritaarista politiikkaa. Slovenialaisfilosofi Slavoj Žižek totesikin vuonna 2012 julkaistussa teoksessaan The Year of Dreaming Dangerously, ettei pidä ihmetellä jos unkarilaiset eivät ole innokkaina puolustamassa EU:n markkinoimaa liberaalia demokratiaa, jos sen edistäminen tapahtuu yhtä aikaa heidän elinolosuhteitaan heikentävien kiristystoimenpiteiden kanssa.

Populismi on demokratian terveystarkastus. Mitä huonommin demokratia voi, sitä enemmän populismia. Tällä mittarilla länsimaisella demokratialla ei mene hyvin

Vastaavalla tavalla Donald Trump on Yhdysvalloissa kerännyt kannatusta väittämällä, että hän palauttaa vallan ylikansallisilta toimijoilta kansalliselle tasolle. Se on tehokas viesti, koska niin monet kansalaiset ovat turhautuneita politiikkaan, joka kykenee vain vahvistamaan globaaliin talouden jo aikaansaamat muutokset. Populismitutkija Paul Taggartin mukaan populismi on demokratian terveystarkastus. Mitä huonommin demokratia voi, sitä enemmän populismia. Tällä mittarilla länsimaisella demokratialla ei mene hyvin.

3. Onko populismi uhka demokratialle?

Populismi elvyttää demokratian

Populismin määritelmän lisäksi politiikan tutkijat ovat jo pitkään väitelleet, onko populismi tarpeellinen korjausliike vai uhka demokratialle. Asiat liittyvät toisiinsa, sillä populismin määritelmät vaikuttavat vahvasti siihen, minkälaisena ilmiönä populismia pidetään. Tutkimuksissa on löydetty tukea molemmille väitteille (Mudde & Kaltwasser 2012). Populismia korjaavana voimana pitävät argumentit voidaan jakaa kolmeen kategoriaan:

Populismi tuo politiikan takaisin politiikkaan. Se elvyttää demokraattiseen politiikkaan kuuluvan vastakkainasettelun ja voi lisätä demokraattisen järjestelmän vastuullisuutta siirtämällä asioita takaisin politiikan piiriin. Siten se on politiikan oikeudellistumisen ja ekonomisoitumisen vastavoima.
Populismi antaa äänen politiikasta syrjäytyneille ryhmille. Niin kauan kun protesti säilyy demokraattisen järjestelmän sisällä, ei populismi muodosta uhkaa demokratialle. Parhaimmillaan populistinen politiikka tukee moninaisuutta.
Populismi nostaa poliittiselle agendalle perinteisten puolueiden hyljeksimiä teemoja, jotka ovat isolle osalle kansalaisista tärkeitä (maahanmuutto- ja EU-kritiikki).

Näiden argumenttien yhdistävänä tekijänä on niin sanottu hegemonisen liberalismin kritiikki, jonka mukaan rationalistisen liberaalin ajattelun ylivalta on sysännyt syrjään demokratiaan olennaisesti kuuluvan erimielisyyden. Kylmän sodan päättymisen jälkeen on valtavirtapuolueiden kesken vallinnut laaja konsensus monista isoista poliittisista kysymyksistä, kuten Euroopan integraatiosta, monikulttuurisuudesta ja uusliberaaleista talousreformeista. Samaan aikaan vasemmistopuolueet ovat liikkuneet lähemmäksi poliittista keskustaa – mm. Tony Blairin lanseeraama ”kolmannen tien” -politiikka – hyläten todellisten vaihtoehtojen tarjoamisen uusliberalistiselle politiikalle. Tämä on johtanut siihen, että valtavirtapuolueita on ollut yhä vaikeampaa erottaa toisistaan. Vasemmistoteoreetikko Chantal Mouffe onkin kuvannut politiikan vaihtoehdottomuutta valinnaksi Coca Colan ja Pepsin välillä. Juuri vaihtoehtojen puuttuminen on Mouffen mukaan johtanut voimakkaiden epäliberaalien vastaliikkeiden syntyyn.

Nostamalla poliittiseen keskusteluun perinteisten puolueiden hyljeksimiä teemoja populistiset puolueet ovat antaneet äänen kansalaisille, jotka eivät koe tulleensa kuulluiksi perinteisten puolueiden ja vallanpitäjien taholta. Suomessakaan poliittinen edustus ei ole toiminut optimaalisesti, sillä poliittinen eliitti on perinteisesti suhtautunut huomattavasti myönteisemmin kuin kansalaiset keskimäärin, etenkin äänestämättä jättäneet, tiettyihin asiakysymyksiin, kuten maahanmuuttoon ja EU:hun (Grönlund & Wass 2016). Uusille toimijoille on ollut tilausta ja populistipuolueet ovat vastanneet kysyntään. Näin nähtynä populismia ei voi pitää demokratian vastaisena liikehdintänä, vaan luonnollisena osana demokraattista politiikkaa ja moninaisuutta.

Äärimmilleen vietynä populistinen politiikka kuitenkin tuottaa homogeenisen me-ryhmän ja kietoutuu rasismiin (Palonen 2016). Etenkin oikeistopopulistien suosima etninen kansan määritelmä johtaa peruuttamattomaan ristiriitaan demokratian periaatteiden kanssa. Vähemmistöjen oikeuksien katsotaan vaarantuvan, kun populistit korostavat ideologiassaan tiukasti rajatun kansan oikeuksia. Valtaan päästyään populistit ovatkin olleet törmäyskurssilla perustuslaillisen liberalismin kanssa. He ovat myös haastaneet vallan jakoa ja vastuullisuutta turvaavia instituutioita perustuslakia myöten.

Lopulta populismin vaikutus demokratiaan riippuu monista tekijöistä: valtion vaali- ja puoluejärjestelmän rakenteesta (esim. presidentiaalinen vs. parlamentaarinen järjestelmä, monipuoluejärjestelmä vs. kaksipuoluejärjestelmä), populistisen puolueen asemasta puoluejärjestelmässä, kyseisen puolueen kannatuksesta, siitä ovatko populistit hallituksessa vai sen ulkopuolella sekä valtion demokratian tilasta ylipäätään. Oppositiosta käsin populistit eivät ole muodostuneet uhaksi demokratialle, mutta lukuisat tuoreet esimerkit puhuvat sen puolesta, että saatuaan vahvan valta-aseman, populistiset puolueet voivat todella horjuttaa demokraattista järjestelmää. Niiden tavassa hallita on maasta riippumatta monia yhtäläisyyksiä.

Populismi uhkana demokratialle

Eliitinvastaisuuden lisäksi populistit vastustavat aina myös pluralismia. He väittävät, että vain he ovat kansan oikeita edustajia

Populismista tuoreen kirjan kirjoittaneen Jan Müllerin mukaan on naivia ajatella, että populismi voisi olla jonkinlainen demokratian korjaava voima. Pääsyy tähän on sen toimintalogiikassa: Populismin ytimessä on moralisoitu kuvitelma politiikasta, jossa maailma jakautuu korruptoituneeseen eliittiin ja moraalisesti turmeltumattomaan kansaan. Müllerin mukaan pelkkä eliitinvastaisuus ei vielä riitä tekemään poliittisesta liikkeestä populistista, koska tällöin kuka tahansa vallan pitäjien tai status quon kritisoija voitaisiin leimata populistiksi. Eliitinvastaisuuden lisäksi populistit vastustavat aina myös pluralismia. He väittävät, että vain he ovat kansan oikeita edustajia. Tämä edustajuusväite ei ole luonteeltaan empiirinen vaan moraalinen, mistä seuraa, että populistit voivat aina väittää, että kuka tahansa, joka ei tue heidän asiaansa, ei myöskään ole kunnon kansalainen. Ajattelumalli kiteytyy Britannian EU-erokampanjan pääarkkitehdin Nigel Faragen kommentissa äänestysvoiton jälkimainingeissa, kun hän totesi, että kyseessä oli kunnon ihmisten voitto (victory for real people). Samalla hän tuli määritelleeksi ne 48 prosenttia kansalaisista, jotka äänestivät unionissa säilymisen puolesta, joksikin muuksi kuin kunnon ihmisiksi.

Müller pitää populismia uhkana moniarvoiselle demokratialle juuri sen takia, että populistit luovat illuusiota yhtenäisestä ja homogeenisesta kansasta, jonka moraalisesti oikeutettuja edustajia vain he voivat olla. Edustuksellisen demokratian ytimessä on kuitenkin ajatus siitä, että kansa on aina jakautunut erimielisiin. Müllerin mukaan populismia voidaankin pitää poissulkemiseen tähtäävänä identiteettipolitiikan muotona, joka väijyy varjona edustuksellisen demokratian yllä.

Populistisessa retoriikassa poissulkeminen ilmenee kahdella tasolla: kansan käsitteestä erotetaan eliitti ja vähemmistöryhmät. Nämä molemmat ovat kovasti työtä tekeviltä kunnon kansalaisilta etuja kahmivia toisia, jotka ovat perustavanlaatuisesti jotain muuta kuin ”me”. Perussuomalaisten ja monien muiden eurooppalaisten populistipuolueiden retoriikassa tämä on näyttäytynyt yhtäaikaisena ”Brysselin eliitin” ja maahanmuuttajien poissulkemisena. Yhdysvalloissa taas vuosia jatkunut kiistely presidentti Barack Obaman syntyperästä on oiva osoitus tästä logiikasta. Konservatiivisen oikeiston silmissä Obamassa ruumiillistui samaan aikaan sekä elitismi että afrikkalais-amerikkalainen toiseus. Siten Obaman syntyperän epäilijöiden, niin kutsuttujen birthereiden, mielestä Obama ei ollut vain epähyväksyttävä presidentti, vaan myös laiton. Huhuja Obaman syntyperästä ei lopettanut edes se, että Obama julkaisi syntymätodistuksensa (Flynn, Nyhan & Reifler 2017).

Populisteille kansan etu ja yhteinen hyvä ovat jotain sellaista, minkä vain he voivat tunnistaa ja mitä vain he voivat edustaa vaalien tuloksista riippumatta. ”Hiljaisten enemmistöjen” suulla puhuminen onkin suosittua populistien keskuudessa. Vaikka tämä vaalien tuloksista riippumaton kansan tahdon todentaminen onkin metapoliittinen illuusio, sen tiedostaminen auttaa ymmärtämään, miksi populistit usein hävitessään syyttävät lopputulosta epämoraaliseksi eivätkä valtaan päästyään tunnusta opposition hyväksyttävyyttä. Unkarissa Viktor Orbán on todennut, ettei ”kansakunta voi olla oppositiossa”. Hollannissa taas Geert Wilders on toistuvasti kutsunut parlamenttia ”valeparlamentiksi”, jossa työskentelee ”valepoliitikkoja”.

Populistit vallankahvassa

Populistien poissulkevasta kansan määritelmästä ei välttämättä seuraa, että ulkopuolelle jätetyt lähetettäisiin vankileireille populistien päästyä valtaan. On kuitenkin naivia pitää populismia vain harmittomana kampanjaretoriikkana, joka väistyy taka-alalle, kun populistit nousevat vallan kahvaan. Useat esimerkit Euroopasta ja muualta maailmasta ovat osoittaneet, että populistit pystyvät myös hallitsemaan populisteina. Müller nostaa esiin kolme piirrettä, jotka korostuvat populistien hallintotavassa:

Pyrkimys kaapata koko hallintokoneisto oman puolueen haltuun
Korruptio
Kansalaisyhteiskunnan systemaattinen tukahduttaminen

Usein populistit pyrkivät vallan kahvassakin esiintymään kuin he olisivat sorrettu vähemmistö

Unkari ja Puola ovat varoittavia esimerkkejä edellä mainituista kehityskuluista. Sekä Viktor Orbán ja hänen Fidesz-puolueensa että Jaroslaw Kaczynski ja hänen laki ja oikeus -puolueensa ovat päätöksillään toistuvasti horjuttaneet tuomioistuimien riippumattomuutta. Fidesz on jopa ajanut läpi muutoksia virkamieslakiin, jotta se pystyy nimittämään puolueen jäseniä aiemmin ei-poliittisina pidettyihin virkoihin. Molemmat puolueet ovat myös tehneet toistuvia hyökkäyksiä vapaata mediaa kohtaan. Samoin Donald Trump on toistuvasti syyttänyt mediaa ja toimittajia valehtelijoiksi. Nämä johtajat ovat leimanneet omien toimiensa kritisoijat joko vieraan vallan tai vanhan eliitin kätyreiksi. Usein populistit pyrkivät vallan kahvassakin esiintymään kuin he olisivat sorrettu vähemmistö.

Myös populistien suhde kansalaisjärjestöihin on jännitteinen. Kansalaisjärjestöt uhkaavat populistien ylläpitämää illuusiota siitä, että vain he ovat kansan moraalisesti oikeutettuja äänitorvia. Sen vuoksi populistit ovat valtaan päästyään systemaattisesti vaikeuttaneet kansalaisjärjestöjen toimintaa. Yksi yleinen taktiikka on horjuttaa kansalaisjärjestöjen uskottavuutta syyttämällä niitä vieraan vallan edustajiksi. Orbán onkin toistuvasti hyökännyt ulkomaista rahoitusta saavien kansalaisjärjestöjen kimppuun. Vuonna 2014 kohteeksi joutuivat norjalaisten rahoitusta saaneet kansalaisjärjestöt. Trumpin voiton jälkeen Orbánin on arveltu kääntävän katseensa miljardööri George Sorosin tukemiin järjestöihin.

Vetoamalla moraaliseen yksinoikeuteensa edustaa kansaa populistit pyrkivät politisoimaan kaikki valtion instituutiot perustuslakia myöten. He kokevat, että vallan jakaminen eri instituutioiden kesken estää yhtenäisen kansan tahdon ilmaisun. Yksi populismia määrittelevä piirre onkin vihamielisyys konstitutionalismia kohtaan. Tyypillinen dynamiikka populistien hallintotavassa on vahvistaa toimeenpanovaltaa oikeusjärjestelmän kustannuksella. Muokkaamalla perustuslakia omiin tarkoituksiin sopivaksi pyritään sementoimaan omaa valta-asemaa ja rajoittamaan ei-populistien valtaa. Unkarissa uudella perustuslailla puututtiin muun muassa perustuslaillisen tuomioistuimen jäsenten valintaan ja toimikausien pituuteen siten, että ne vankistavat Fideszin valtaa. Perustuslakiin on muutenkin kirjattu asioita, jotka yksityiskohtaisuudessaan kuuluisivat päivänpolitiikan piiriin. Tällaisten toimenpiteiden myötä perustuslaki lakkaa olemasta päivänpolitiikkaa määrittävä viitekehys ja siitä tulee yksi puoluepoliittisen kamppailun kohde.

Onkin aivan eri asia väittää, että mekin olemme osa kansaa, kuin julistaa, että vain me olemme kansa

Perustuslakeja on toki muutettu ennenkin poliittisten kamppailujen myötä. Kansalaisoikeuksiensa puolesta taistelleet liikkeet ovat kuitenkin harvoin vedonneet moraaliseen yksinoikeuteensa puhua kansan nimissä. Onkin aivan eri asia väittää, että mekin olemme osa kansaa, kuin julistaa, että vain me olemme kansa. Tämä painotusero myös erottaa populististen puolueiden retoriikan kansalaisoikeusaktivistien vaateista.

Demokratiaan kuuluu, että kenellä tahansa yksilöllä tai millä tahansa ryhmällä on oikeus vaatia uusien oikeuksien kirjaamista perustuslakiin. Sen vuoksi demokratiassa kansan määritelmä ei voi koskaan olla lopullisesti lukkoon lyöty. Müllerin mukaan populistit ovat uhka demokratialle, koska he väittävät juuri päinvastaista. Heidän mielestään kansa pystytään tiukasti ja lopullisesti määrittelemään, ja vain he ovat sen moraalisesti oikeutettuja edustajia.

4. Populismin tulevaisuus

Laaja kannatuspotentiaali

Populismi on jo juurtunut länsimaihin. Populistipuolueiden kannatus on ollut tasaisessa kasvussa Euroopassa jo 1960-luvulta alkaen. Niiden kannatus on noussut muutamasta prosentista jo keskimäärin 14 prosenttiin eikä suosio näytä hiipumisen merkkejä. Päinvastoin, tilastojen ja kyselytutkimusten perusteella voi ennakoida, että populistisilla puolueilla on vielä nykyistäkin laajempi kannatuspotentiaali. Eurooppalaisten suhtautuminen sekä maahanmuuttoon että EU:hun on erittäin skeptistä. Viimeisimmissä Eurobarometreissä maahanmuutto on ollut suurin eurooppalaisten huolenaihe (Eurobarometri 2016). Kyse ei ole pelkästään pakolaiskriisin aikaansaamasta piikistä tilastoissa, vaan pidemmästä trendistä. Jo 1990-luvun lopulla tehdyissä kyselytutkimuksissa peräti kaksi kolmasosaa eurooppalaisista oli sitä mieltä, että maahanmuuton rajat ovat tulleet vastaan. Samassa kyselyssä jopa viidennes kannatti maahanmuuttajien kotiuttamista (Chatham House 2011).

Useissa Euroopan maissa jopa puolet väestöstä kokee, että heidän maassaan on liikaa muslimeja

Myös populistien ylläpitämä mielikuva kulttuurien välisestä konfliktista saa laajaa kaikupohjaa tilastoista ja tutkimuksista. Useissa Euroopan maissa jopa puolet väestöstä kokee, että heidän maassaan on liikaa muslimeja. Islam nähdään ennen muuta kulttuurisena uhkana kansalliselle kulttuurille ja eurooppalaisille arvoille eikä muslimien katsota pystyvän integroitumaan. Tilastoja viimeiseltä vuosikymmeneltä yhteen koonnut Chatham Housen raportti päätyykin karuun havaintoon, että Eurooppa ei näyttäisi olevan moninaisuudessaan yhtenäinen, kuten EU:n motossa todetaan, vaan yhtenäinen suhteessa muslimien torjuntaan (Europe is united in rejection of Muslims and Islam).

Länsimaisen keskiluokan aseman kehitys on olennainen tekijä pohdittaessa populismin tulevaisuutta. Demokratiakehityksen pitkiä kaaria tutkineen Francis Fukuyaman mukaan laaja keskiluokka kivijalka, jonka varassa demokratian vakaus lepää. Yhteiskunnat, joissa vauraus on äärimmäisen epätasaisesti jakautunut, ovat alttiita oligarkkiselle hyväksikäytölle ja populistisille liikehdinnöille. Fukuyaman mukaan länsimaisten demokratioiden tulevaisuus riippuukin pitkälti siitä, kuinka ne pystyvät hallitsemaan keskiluokan kutistumisesta ja kurjistumisesta aiheutuvaa painetta (Fukuyama 2014).

Kolmas tekijä, millä voi olla vaikutusta populistien kannatuspotentiaaliin, on kasvava tyytymättömyys ja epäluottamus instituutioihin, poliittisiin puolueisiin ja hallituksiin. Eurobarometrin trendi viimeiseltä kymmeneltä vuodelta näyttää jyrkkää laskua sekä EU:n että kansallisten parlamenttien ja hallitusten osalta (Eurobarometri 2016). Instituutioiden, perinteisten puolueiden ja EU:n vastaisuus ovat maahanmuuton vastustamisen ohella niitä harvoja asioita, jotka yhdistävät populistipuolueiden agendoja ympäri Euroopan. Laskeva luottamus kyseisiin tahoihin vahvistanee populistipuolueiden mahdollisuuksia menestyä vaaleissa.

Väestön ikääntyminen on neljäs tekijä, millä voi olla vaikutusta populististien kannatukseen Euroopassa. Vaikka menestyneimmät populistipuolueet saavatkin kannatusta varsin laajalle rintamalla, ovat vanhempien ikäluokkien edustajat, erityisesti miehet, selvästi yliedustettuna populistien kannattajissa. Tutkimuksissa näkyvät sukupolvien väliset arvoerot tullevat jatkossakin hämmentämään länsimaiden poliittista kenttää (Inglehart & Norris 2016).
Populistipuolueiden vaikutusvalta

Populismin vaikutusvalta riippuu monesta tekijästä: puoluejärjestelmästä, populistien suhteesta muihin puolueisiin, populistien kannatuksen laajuudesta, demokratian tilasta ja tietysti siitä, ovatko populistit hallitusvastuussa vai oppositiossa.

Pitkään vallinneen käsityksen mukaan populisteja sitovat vallankahvassa samat rajoitteet kuin muitakin puolueita. Populistinen retoriikka väistyy taka-alalle ja puolueet muuttuvat salonkikelpoisemmiksi, kun populistit pääsevät kantamaan vastuuta. Viime vuosina on kuitenkin huomattu, että populistit pystyvät hallitsemaan myös populisteina. Puola ja Unkari ovat tästä varoittavia esimerkkejä. Unkarin Fidesz ja Puolan Laki ja oikeus -puolue ovat uhka moniarvoiselle demokratialle ennen kaikkea sen vuoksi, että ne esiintyvät ”kansan” ainoina oikeutettuina edustajina. Vallankahvassa se toimii heidän oikeutuksenaan hallintokoneiston haltuun kaappaamiselle, vallan kolmijaon ja opposition sivuuttamiselle sekä kansalaisyhteiskunnan systemaattiselle tukahduttamiselle. Nämä kaikki ovat populistien hallintotavassa toistuvia piirteitä.

Yhdysvaltain presidenttijohtoinen järjestelmä mahdollistaa vaalit voittaneelle ehdokkaalle laajat valtaoikeudet muokata todellisuutta haluamaansa suuntaan. Suomen kaltaisissa parlamentaarisissa monipuoluejärjestelmissä yksikään puolue ei kuitenkaan pysty yksin muodostamaan hallitusta, mikä rajoittaa yksittäisten toimijoiden valtaa ajaa läpi haluamiaan uudistuksia. Monissa monipuoluejärjestelmämaissa perinteiset puolueet eivät myöskään ole suostuneet koalitioihin populistien kanssa, mikä on rajoittanut populistien vaikutusvaltaa niiden voimakkaasta suosion kasvusta huolimatta. Tämä niin kutsuttu patoamistaktiikka (cordon sanitaire) on saanut osakseen myös paljon kritiikkiä. Populistipuolueiden jättäminen järjestelmällisesti hallituskoalitioiden ulkopuolelle voi johtaa vaihtoehdottomuuden vaikutelman vahvistumiseen ja vahvistaa monia niitä tendenssejä, jotka johtivat populistipuolueiden kasvuun alun perin.

Lyhyellä aikavälillä populististen puolueiden suosion kasvu tulee todennäköisesti hankaloittamaan hallitusten muodostamista monissa Euroopan maissa. Vuonna 2017 pidetään parlamenttivaalit ainakin Saksassa ja Hollannissa. Molemmissa maissa on kasvava tai jo merkittävään suosioon kivunnut populistipuolue. Kiinnostavaa onkin seurata, minkälaisia hallituskoalitioita maihin saadaan muodostettua, mikäli populistipuolueet ottavat odotetun kaltaiset vaalivoitot. Huhti-toukokuussa on vuorossa myös Ranskan presidentinvaalit, joissa kansallisen rintaman Marine Le Penillä ennakoidaan olevan jopa realistiset mahdollisuudet voittoon. Keskustelu populismin noususta, leviämisestä ja vaikutuksista tuskin tulee siis laimenemaan tänäkään vuonna.

Toistaiseksi populistipuolueiden yhteistyö ja kyky rakentaa koalitioita esimerkiksi EU-tasolla on ollut olematonta

Populistipuolueiden kyky keskinäiseen yhteistyöhön ylikansallisella tasolla on mielenkiintoinen pidemmän aikavälin kysymys. Toistaiseksi populistipuolueiden yhteistyö ja kyky rakentaa koalitioita esimerkiksi EU-tasolla on ollut olematonta. Euroopan parlamentissakin populistipuolueet ovat hajautuneena moneen eri ryhmään. Osittain se kertoo näiden puolueiden heterogeenisyydestä, mutta myös siitä, että monet populistipuolueet ovat nuoria toimijoita, jotka vasta hakevat paikkaansa puoluekartalla (Deutsche Bank 2015). Muutoksen tuulia kohti tiiviimpää EU-tason yhteistyötä saattoi olla havaittavissa, kun oikeistopopulistit kokoontuivat yhteistapaamiseen Saksan Koblenziin alkuvuodesta 2017. Tapaamisen tarkoituksena ei ollut luoda mitään pysyvämpää ”populistista internationaalia”, vaan nostattaa oikeistopopulistista yhteishenkeä Hollannin parlamenttivaalien kynnyksellä.

Populismin nousun myötä populistinen retoriikka on yleistynyt myös valtavirtapuolueissa ja mediassa

Lopuksi on syytä vielä todeta, ettei populismin vaikutusta voi typistää vain populistipuolueiden parlamentti- ja hallituspaikkojen yhteenlaskuksi. Tutkimuksissa on havaittu, että populismin nousun myötä populistinen retoriikka on yleistynyt myös valtavirtapuolueissa ja mediassa. Onkin ruvettu puhumaan niin sanotusta populismin spiraalivaikutuksesta: Pienen ihmisen ja kansan puolelle eliittiä vastaan asettuminen on voimakas sanoma, minkä vuoksi se nousee helposti osaksi suosiota etsivien puolueiden ja medioiden agendaa ja retoriikkaa. Kun puolueet ja media toistavat populistisia sloganeita ja argumentteja, se vähentää kansalaisten tyytyväisyyttä politiikkaan ja nostaa populististen puolueiden suosiota entisestään (Aalberg, Esser, Reinemann, Stromback, De Vreese 2016).

Populismi on demokratian terveystarkastus

Populismin on sanottu olevan kuin humalainen vieras illalliskutsuilla: Se ei useinkaan kunnioita julkisen keskustelun käyttäytymissääntöjä, mutta onnistuu silti tuomaan esiin kivuliaita totuuksia poliittisen järjestelmän epäkohdista. Instituutioita ja oppositiota vieroksuvan toimintalogiikkansa ja ulossulkevan kansan määritelmänsä vuoksi populismia on vaikea pitää demokratiaa korjaavana voimana. Sen nousu kuitenkin pakottaa liberaalin moniarvoisen demokratian kannattajat miettimään syvällisesti, mistä edustuksellisen demokratian ongelmat johtuvat. Mitkä ovat poliittiseen yhteisöön kuulumisen kriteerit? Miksi pluralismi on säilyttämisen arvoista?

Hollantilainen populismitutkija Cas Mudde on todennut, että ainut keino, millä perinteiset puolueet voivat taittaa populismin kasvun, on alkaa politisoida aikamme isoimpia kysymyksiä kuten maahanmuuttoa, Euroopan unionia, uusliberaalia talouspolitiikkaa ja globalisaatiota – asioita, joista perinteisten puolueiden välillä on vallinnut vankka konsensus läpi 2000-luvun (Mudde 2016). Perinteisten puolueiden tulee pystyä tarjoamaan kansalaisille vaihtoehtoja siitä huolimatta, että kansallisvaltioiden kykyä tehdä suvereeneja ratkaisuja rajoittavatkin yhä useammat tekijät. Trumpit, orbanit ja wildersit pärjäävät osin juuri siksi, että he lupaavat palauttaa ylikansallisiin verkostoihin valuneen vallan takaisin kansalliselle tasolle. Se on tehokas viesti ja toivon sanoma niille, jotka ovat turhautuneita politiikkaan, joka kykenee vain sopeutumaan globaalin talouden reunaehtoihin.

Lähteet

Aalberg, Toril & Frank Esser & Carsten Reinemann & Jesper Stromback & Claes De Vreese (2016, edit.): Populist Political Communication in Europe. Routledge.

Bertelsmann Stiftung (2016) Fear Not Values. Public opinion and the populist vote in Europe.

Deutsche Bank (2015) A Profile of Europe’s Populist Parties: Structures, strengths and potential.

Chatham House (2011) Right Response: Understanding and Countering Populist Extremist in Europe

Elchardus, Mark & Bram Spruyt (2016) Populism, Persistent Republicanism and Declinism: An Empirical Analysis of Populism as a Thin Ideology. Government and Opposition, vol. 51, no. 1, pp 111-133, 2016.

European Commission (2016) Standard Eurobarometer, Autumn 2016.

Flynn, D. J., Brendan Nyhan ja Jason Reifler (2017) The Nature and Origins of Misperceptions: Understanding False and Unsupported Beliefs About Politics. Political Psychology 38(S1):127-150, February 2017.

Fukuyama, Francis (2014) Political Order and Political Decay. Profile Books.

Gest, Justin (2016) The New Minority. Oxford University Press.

Grönlund, Kimmo & Hanna Wass (2016) Poliittisen osallistumisen eriytyminen. Eduskuntavaalitutkimus 2015. Oikeusministeriö.

Inglehart, Ronald & Pippa Norris (2016) Trump, Brexit, and the Rise of Populism: Economic Have-Nots and Cultural Backlash. HKS Working Paper No. RWP16-026.

Krastev, Ivan (2007) The Populist moment. Eurozine

McKinsey Global Institute (2016) Poorer Than Their Parents? Flat or Falling Incomes in Advanced Economies.

Mudde, Cas (2016) Europe’s Populist Surge: A long time in the making.

Mudde, Cas & Christóbal Rovira Kaltwasser (2012), Populism in Europe and the Americas: Threat or Corrective for Democracy? Cambridge University Press.

Müller, Jan (2016) What is Populism? University of Pennsylvania Press.

Palonen, Emilia (2016) Populismi on välttämätöntä. Ulkopolitiikka 3/2016.

Rodrik, Dani (2016) Globalisaation paradoksi. Niin & Näin.

Taggart, Paul (2000) Populism. Open University Press, Buckingham & Philadelphia, 128 pp.
von Wright, Georg Henrik (1986) Tiede ja ihmisjärki. Otava.
– (1996) Ihminen kulttuurin murroksessa. Otava.

Williamson, Skocpol & Coggin (2011) The Tea Party and the Remaking of Republican Conservatism, Perspectives on Politics March 2011, vol. 9/No. 1.

Zakaria, Fareed (2016) Populism on the March. Foreign Affairs. November/December 2016.

Žižek, Slavoj (2012) The Year of Dreaming Dangerously. Verso.