Muutoksentekijä, ammenna tulevaisuusajattelusta

”Tulevaisuuteen vaikuttaminen on taito, jota voi kehittää”. Näin väitimme tammikuussa, kun  Tulevaisuuden uudistajat -projekti käynnistyi. Projektissa kehitetään koulutuskonseptia, jonka ytimessä ovat tulevaisuusajattelun ja muutoksentekemisen taitojen kehittäminen. Peräänkuulutimme enemmän ihmisiä ja yhteisöjä mukaan uudistamaan ajatteluaan tulevaisuudesta, sillä matkalla kohti yhteiskuntaa, jonka perusta on maapallon kantokyvyn rajoissa, tarvitaan iso joukko muutoksentekijöitä – ihmisiä, jotka myös käärivät hihansa vaikuttaakseen tulevaisuuden kehityskulkuihin.

Yllätyimme siitä, miten vahvasti viesti resonoi. Kun etsimme avoimella haulla ihmisiä mukaan kehittäjäryhmään sparraamaan meitä koulutuskonseptin kehitystyössä, saimme hakemuksia liki 400. Ehkä tässä ollaan jonkin olennaisen äärellä, aprikoimme.

Kevään mittaan olemme huomanneet palaavamme jatkuvasti erään kysymyksen äärelle: jos tulevaisuuteen vaikuttaminen on taito, jota voi kehittää, niin mitä muutoksentekijän kannattaisi ammentaa tulevaisuusajattelusta? Onhan sitä maailmaa muutettu ennenkin, mitä uutta? Tulevaisuusajattelun ydintä ovat olemassa olevan haastaminen ja erilaisten tulevaisuuksien kuvittelu. Ihmisten ajattelumallit ja yhteiskunnalliset rakenteet alkavat muuttua ja siirtyä kohti jotakin uutta, kun ihmiset haastavat olemassa olevaa (esim. #metoo-liike, ) tai kuvittelevat toivottavan tulevaisuuden ja luovat sille tavoitteen (Hiilineutraali Suomi 2030 Meillä on unelma -mielenosoitukset, Brexit). Parhaimmillaan yhteiskunnallisen muutoksen tekemisessä yhdistyvät nämä molemmat.

Mukana yhteiskunnallisessa muutoksessa on aina annos myös arvaamattomuutta ja sattumaa. Muutoksen prosessit voivat olla vuosikymmenien mittaisia. Aktiivisten ihmisten vaikutusta ei kannata kuitenkaan väheksyä. Kuten antropologi Margaret Mead on todennut: Älä koskaan epäile, ettei pieni ryhmä ajattelevia ja omistautuneita kansalaisia voisi muuttaa maailmaa.

Haastamisen ja paremman huomisen kuvittelun hengessä, tässä muutama kysymys, jotka auttavat pitämään toiveikkaan tulevaisuusperspektiivin mielessä.

(Sitaatit kysymysten alla ovat hakemuksista Tulevaisuuden uudistajat -kehittäjäryhmään)

1. Keiden ääniä kuulen tulevaisuudesta käytävässä keskustelussa?

”Osallistuminen tulevaisuuksien kuvitteluun pitäisi olla mahdollista ja motivoivaa kaikille yhteiskunnan jäsenille.”

Maaliskuussa julkaistussa Usko tulevaisuuteen -muistiossa kirjoitimme, että ”Voimme toteuttaa vain sellaisen tulevaisuuden, jonka pystymme kuvittelemaan”. Tällä hetkellä julkisuuden kautta välittyvä kuva tulevaisuudesta on kapea, dystooppinen ja usein pienen asiantuntijajoukon muodostama. Tarvitaan tulevaisuusajattelun laajentamista niin osallistujien kuin mahdollisina pidettyjen tulevaisuuskuvien suhteen.”

Demokratian ja osallisuuden kannalta ei ole yhdentekevää, ketkä keskustelevat tulevaisuudesta. Sen, joka haluaa vaikuttaa tulevaisuuden kehityskulkuihin, kannattaa pohtia, kuka pääsee keskustelemaan tulevaisuuksista, kenen näkemykset otetaan huomioon ja ketä tulevaisuuskuvissa on edustettuina? Kenen visioita tulevaisuudesta kuunnellaan? Kuka siis käyttää tulevaisuuvaltaa tulevaisuuvaltaa , eli määrittelee tulevaisuusnäkymiä?

Ristiriitoja ja erilaisia näkemyksiä kannattaa syleillä ja moniäänisyys todennäköisesti nostaa pöydälle jotain olennaista. Tämä ei ole helppoa, mutta ajatteluaan voi vetreyttää esimerkiksi palkitun futuristin Pupul Bishtin ajatuksilla tulevaisuuksien valloittamisesta (decolonizing futures). Aloita vaikkapa näistä: Luovu yhden totuuden etsinnästä ja uskalla kyseenalaistaa omia oletuksiasi.

2. Kysynkö tarpeeksi usein: ”Voisiko olla toisin?”

”Tarvittais rohkeutta luopua viimeisen 100 vuoden ajattelusta, uskallusta lähteä luomaan ihmiskunnan uutta tarinaa.”

Meneillään oleva koronapandemia on saanut ihmiset ympäri maailman kuvittelemaan asioita, jotka ennen tuntuivat mahdottomilta. Yhtäkkiä ei olekaan niin mahdotonta kuvitella isoja yhteiskunnallisia muutoksia tapahtuvan. Ne eivät tunnu niin etäisiltä vaihtoehdoilta kuin vielä kaksi kuukautta sitten.

Tieteiskirjailija Kim Stanley Robinson kirjoittaa The New Yorkerissa julkaistussa artikkelissa, että koronavirus antaa mielikuvituksellemme uuden suunnan. Se, mikä aikaisemmin oli mahdotonta, on muuttunut ajateltavissa olevaksi. Hän jatkaa, että monella tapaa olemme eläneet ikään kuin yliajalla, jäljessä siitä, mitä ilmastonmuutoksen aikakausi meiltä edellyttäisi. Nyt ihmiskunta kuitenkin toimii nopeasti pandemian taltuttamiseksi ja ymmärrämme, että sillä minkälaisia päätöksiä ja valintoja tehdään nyt, on vaikutusta meidän ja seuraavien sukupolvien elämään.

Robinsonin artikkeli auttaa pohtimaan, mitä kaikkea otamme annettuna. Toisenlaisten ja parempien vaihtoehtojen kuvittelu nykyisyydelle on taito, jota voi harjoitella esimerkiksi miettimällä historiallisia esimerkkejä. Vuonna 1899 New Yorkissa pidettiin konferenssi, joka keskeytettiin etuajassa, koska käsitellylle ongelmalle ei löydetty ratkaisua. Ongelma oli hevosenlanta, jota syntyi valtavia määriä kasvavan liikenteen seurauksena. Uusia ratkaisuja lantaongelmaan ei onnistuttu keksimään, koska ei pystytty kuvittelemaan, että hevosia olisi kaupungissa joskus vähemmän ja keksittäisiin uusia liikennevälineitä.

3. Annanko aihetta toivoon?

”Jotta voimme tukea ihmisten osallisuutta myös tulevaisuudessa, tulee meidän tukea siihen liittyvää toivoa (ja muita tunteita), joiden kautta tulevaisuutta voi kuvitella itselleen mielekkäänä.”

Tällä hetkellä on paljon keskustelua toivosta ja toivottomuudesta. Missä määrin on oikeutettua olla toiveikas, kun niin moni asia mättää? Toisaalta eikö ole vastuutonta kylvää epätoivoa?

Esseisti Tommi Melender kirjoittaa esseessään Toivon tuolla puolen, että elämä ilman toivoa tuntuu ihmisille mahdottomalta, koska se tarkoittaisi elämää ilman tulevaisuutta. “Työtä ilman toivoa. Työtä ilman paremman huomisen odotusta. Onko niin sutkia myyntimiestä, joka onnistuu myymään tällaisen tulevaisuuskuvan edistysuskon syntymälahjakseen saaneelle modernille ihmiselle.”

Ihminen siis tarvitsee toivoa, mutta pelkkä toivominen toivon vuoksi ei riitä. Se voi jopa passivoida ajattelemaan, että kyllähän asiat aina järjestyvät, tai että minun teoillani ei ole väliä. Mutta teoilla nimenomaan on väliä. Professori Risto Saarinen pohtii toivoa filosofi Immanuel Kantin ajatusten pohjalta kirjassaan Oppi toivosta. Ei ole hyvä toivoa ilman perusteita, ajattelee Kant. Ensin on hankittava tietoa – eli oltava kartalla maailmanmenosta – ja tehtävä jotain asioiden muuttamiseksi. Vasta sitten on lupa toivoa.

Ei ole siis toivoa, että maailma pysyisi nykyisellään. Sen sijaan on toivoa, että tulevaisuus voi olla parempi, joskin toisenlainen, kuten Sitran Megatrendit 2020 -julkaisussa todetaan.

4. Sanoitanko suunnan, joka innostaa muutkin mukaan?

”Olemme siirtyneet visionääreistä säilyttäjiksi.”

Muutoksentekijän kannattaa ammentaa tulevaisuusajattelusta, muttei unohtaa, että on myös laitettava kädet saveen, innostettava mukaan muita ihmisiä ja sovittava tapaamisia ja kokouksia – tehtävä kaikkea sitä aikaa vievää ahertamista.

Yhteiskunnallista muutosta ei kukaan tee yksin. Sen takia muutoksen tekemisessä olennainen taito on sanoittaa muutoksen suunta ja innostaa muita ihmisiä mukaan.

Kohderyhmiäkin tärkeämpää on tavoite. Kun pystyy sanoittamaan suunnan matkalle, on helpompi pysyä motivoituneena, vaikka tie olisikin kivinen, kuoppainen ja pitkä. Kuten japanilainen sananlasku sen kiteyttää: visio ilman toimintaa on kuin päiväuni, mutta toiminta ilman visiota on kuin painajainen.